Kaksi Berliniä
| Kaksi Berliniä. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
- »Tää miljoonakaupungin melu
- ja tungos on ainainen.
- Tääll’ ihminen on kuin lelu
- kädess’ kohtalon oikkuisen.
- Mikä tarkoitus, mikä järki
- on melskehen määränpää.
- Möi – osti – korjasi – särki,
- tulos yhäti entinen jää.
- Ei muutosta, sama on melu,
- sama touhina kuumeinen,
- ja ihminen on kuin lelu
- kädess’ kohtalon oikkuisen.»
- Mä astelen miettien tuolleen
- ja katselen kummaillen;
- näen muistoja ajan jo kuolleen,
- nykyhetkisen turhuuden.
- Nään täyttävän kukkaishuoneet
- huviyleisön korskean.
- Nään orjat ne loistoa luoneet
- komeroihinsa kulkevan.
- Ja soitossa, hekkumassa
- nään luurankoriemua vain.
- – Työjoukossa uljahassa
- toki toista etsin ja sain.
- Työjoukossa sielua, tulta,
- ihanteita ja toivoa näin. –
- Katos’ synkeät mietteet multa,
- kun rientelin eteenpäin.
- Se rikasten Berlin, sokko
- ei huomaa humussaan,
- mikä kuohu on alhaalla, – tokko
- tukipatsahat kantaakaan.
- Mut köyhien Berlin sulkee
- kumouksen rinnassaan.
- Komeroistaan kerta se kulkee
- ja ottaa valtaansa maan.
Berlin, 1907,
Lähde: Liinamaa, Hilja 1908: Lausuttavia runoja. V. Työväen sanomalehti o. y., Helsinki.