Kaksi tunnelmaa

Kaksi tunnelmaa. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Mitä onnesta huolin, en tuntisikaan,

Kun sattuis se kohtaani tulla,

Minä kostojen päivää vuotan vaan,

Se aina on mielessä mulla.

Olen tuskia valmis mä kärsimään, –

Vaikka tuhannen miljoonaa vuotta

Saa helvetin tulet mua kärventää,

Ei huojennushetkeä tuottain.

Mutta ensin mä kostoa uhmaisin

Kuin unelmain herttaista maljaa;

Sorron-vallat mä syvyyteen painaisin,

Tukehuttaen myrkkyjen kaljaan.

Vaan kohtapa taasen, kun selviydyn,

On tunnekin ylväämpi mulla:

Oma kohtalo kosto on sortajain

En kostajaks tahdo mä tulla.

Vaan maailman uuden jos rakennukseen

Voin pienen mä kortisen luoda,

Lamauntuneen tuntehen elvyttää,

Ei suurempaa onnea suoda.

Oi ihminen, tahdotko taivasta

Sä täällä jo kanssani maistaa,

Vapautua tuonelan vaivasta,

Valon sieluas suoda valaista:

Niin liity sä kanssamme toimintaan,

Joku tähtävi aikojen rauhaa;

Lepohetkinä mieltä se maltuttaa,

Vaikka leirillä myrskytkin pauhaa.

Ken työväen-aatteesta onnea sais,

Kuin taistelun-aika on vasta;

Ken saisi, jos taistomme tarkoittais

Nykyhetkellä kärsivää lasta.

Ei; kauvaksi tähtävi taistelu tää

On palkinto loitolla vasta;

Satain vuosien taakse on määrämme pää,

Koskee tulevain aikojen lasta.

Esa Paavo-Kallio.

Lähde: Kevään kosto 3. 1910. T. S. Osuusk. Raivaaja r.l., Lahti.