Kaksi unhottui

Wikiaineistosta
Kaksi unhottui.

Kirjoittanut Kaarlo Luoto


Nouseepi patsahia ain
ylväänä kertomahan
tekoja suurten mahtavain,
ja viisaan, nerokkahan.
Vaan kahden neron unhola
sai vöhön ijäks’ omata.
Sai sotasankar patsahan
jälkeensä loistavaisen
ja »musikuksen» rauhaisan
elääpi muisto mainen.
Vaan kaksi sentään unholaan
sai meiltä jäädä vaipumaan.
Sai keksijätkin kivistä
myös muistomerkit oivat,
ja kirjailijain nimistä
patsaatpa tarinoivat.
Niin, kaksi sentään, tunnetaan,
pois vaipui meiltä unholaan.
On runoilijat lauluissaan
vain muita kiitellehet,
ja näitä kahta milloinkaan
ei missään muistanehet.
Se onkin suurta häpeää,
kun parhaat meiltä unhoon jää.
Nää kaksi loivat toimellaan
elomme sulokkaaksi,
ja autuus tulvi päälle maan,
pois murheitamme saatti.
Oi! katkeruutta kalvavaa,
neroja mieli kaihoaa.
Loi toinen löylyn, saunasen,
niis’ sielustani riipun,
ja toinen, jota kaihoilen,
niin, hän se keksi – piipun.
Heit’ unholasta avittaa
ei voine, täytyy valittaa.


Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.