Kaksi unhottui

Kaksi unhottui. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Nouseepi patsahia ain

ylväänä kertomahan

tekoja suurten mahtavain,

ja viisaan, nerokkahan.

Vaan kahden neron unhola

sai vöhön ijäks’ omata.

Sai sotasankar patsahan

jälkeensä loistavaisen

ja »musikuksen» rauhaisan

elääpi muisto mainen.

Vaan kaksi sentään unholaan

sai meiltä jäädä vaipumaan.

Sai keksijätkin kivistä

myös muistomerkit oivat,

ja kirjailijain nimistä

patsaatpa tarinoivat.

Niin, kaksi sentään, tunnetaan,

pois vaipui meiltä unholaan.

On runoilijat lauluissaan

vain muita kiitellehet,

ja näitä kahta milloinkaan

ei missään muistanehet.

Se onkin suurta häpeää,

kun parhaat meiltä unhoon jää.

Nää kaksi loivat toimellaan

elomme sulokkaaksi,

ja autuus tulvi päälle maan,

pois murheitamme saatti.

Oi! katkeruutta kalvavaa,

neroja mieli kaihoaa.

Loi toinen löylyn, saunasen,

niis’ sielustani riipun,

ja toinen, jota kaihoilen,

niin, hän se keksi – piipun.

Heit’ unholasta avittaa

ei voine, täytyy valittaa.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.