Kaksi ystävystä
| Kaksi ystävystä. Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Pariisia oli jo kauan piiritetty, se oli nälkiintynyt ja veti viimeisiä, korisevia hengen vetojaan. Nyt alkoivat jo varpuset loppua katoilta, ja lokaviemärien väestö tuli yhä harvalukuisammaksi. Syötiin mitä tahansa.
Eräänä auringonpaisteisena tammikuun aamuna käveli herra Morissot, ammatiltaan suutari ja kansalliskaartilainen nykyisien olosuhteiden johdosta, pitkin laitapuistikkoa kädet housuntaskuissa ja vatsa tyhjänä.
Äkkiä pysähtyi hän nähdessään virkatoverin, jonka hän tunsi vanhaksi ystäväkseen. Se oli muuan herra Sauvage, johon hän oli tutustunut alhaalla Seinen rannoilla.
Joka sunnuntai ennen sotaa oli Morissot lähtenyt varhaisen aamuhetkenä liikkeelle espanjanruoko kädessään ja kasviportööri selässään. Hän meni rautateitse Argentenikiin, nousi junasta Colombesin asemalla ja käveli jalkasin pientä Marantesaarta kohti. Päästyään tähän unelmiensa päämaaliin istuutui hän kalastamaan ja onki hämärän tuloon asti.
Joka sunnuntai oli hän täällä tavannut tuon pienen hyvinvoivan, rattoisan Sauvagen, joka oli kaupustelija, asui Notre Dame de Loretten kadulla ja päälle päätteeksi oli yhtä innokas kalastaja kuin hän itse. He viettivät usein puoli päivää rinnakkain onkivavat kädessä ja jalat riippuen pengermän reunalta, ja vihdoin olivat he tulleet oikein hyviksi ystäviksi.
Oli päivä, etteivät he juuri ollenkaan puhelleet keskenään, mutta he ymmärsivät toisensa erinomaisesti sanoittakin; heillä oli sama maku ja samat tunteet.
Keväällä kellon kymmenettä käydessä aamulla, kun uuteen eloon herännyt aurinko houkutteli tyynen joenkalvon yläpuolelle keveän usvan ja koko lempeällä voimallaan lämmitti molempien innokasten kalastajain selkää, hämmästytti Morissot välistä itseään sanomalla:
Tämä on todellakin ihana, johon toinen vastasi: ”Niin en tiedä mitään parempaa”. Eikä enempää tarvittukaan saattamaan heitä molemmin puolin ymmärtämään ja kunnioittamaan toisiansa.
Syksyllä, kun ilta teki tuloaan ja taivas auringon laskiessa kuvasti helakanpunertavia pilviään joen kalvoon ja purppuroi veden, kun taivaanranta oli yhtenä ainoana tulimerenä, jonka heijastus punasi molemmat ystävykset ja leikitteli jo kellastuneissa puissa, joita ensimäiset kylmät tuulahdukset värähyttelivät, sanoi Sauvage hymyillen: ”Mahtava näky vai kuinka?” Ja Morissot, joka oli ihan häikäisty, vastasi kääntämättä katsettaan ongestaan:
”Ompa tämä todellakin uhkeampaa kuin itse bulevaardit”.
Nyt paiskasivat he voimakkaasti kättä toisilleen, hyvin liikutettuina nähdessään jälleen toisensa näin muuttuneissa olosuhteissa. Sauvage huokasi ja mutisi: ”Niin ompa totta vieköön tapahtunut monta mullistusta sitten kuin viimeksi tavattiin”, johon Morissot hyvin surumielisellä äänellä vastasi: ”Niin ja entäs nämä ilmat sitte! Tänäänhän on ensimäinen kaunis päivä koko talvena”.
Taivas oli todellakin aivan sininen ja loistavan kirkas.
He alkoivat kävellä rinnakkain, mietteissään ja alakuloisena.
Ja iloiset kalamatkamme, sanoi vihdoin Morissot.
”Niin, milloinkahan voimme ne taas alkaa”, huokasi Sauvage.
He menivät pieneen kahvilaan ja joivat yhdessä likööriä, jonka jälkeen taas alkoivat vaeltaa ylös ja alas pitkin katuja.
Sitte pysähtyi Morissot äkkiä.
”Emmeköhän vielä ottaisi pientä naukkua”, kysyi hän.
”Kernaasti minun puolestani”, vastasi Sauvage, jonka jälkeen he menivät toiseen kahvilaan.
He olivat erittäin hyvällä tuulella ulos tullessaan, ja samalla myös hieman sekavia päästään, kuten tavallisesti käy, kun paastoavaa vatsaa täytetään väkijuomilla. Ilma oli lauhkea. Keveä tuulenhenki leikitteli heidän kasvoillaan.
Sauvagen humala kasvoi leppoisessa ilmassa. Hän seisahti huudahtaen: ”Ajatteles, jos lähtisimme hieman jalottelemaan?”
”Mihin sitte?”
”Kalastamaan tietysti!”
”Mutta minne”.
”Luonnollisesti saarellemme. Etuvartijamme ovat Colombesissa. Minä tunnen översti Dumoulinin; saamme helposti luvan mennä heidän ohitsensa”.
Morissot oikein vapisi halusta. ”Seis, minä suostun tuumaan” huudahti hän vihdoin, jonka jälkeen kumpikin meni kotiinsa kalastustarpeitaan noutamaan.
Tunti senjälkeen kulkivat he yhdessä pitkin maantietä. He pääsivät pian huvilalle, johon översti oli asettunut. Hiin hymyili heidän pyynnölleen mutta suostui siihen kuitenkin, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa saatuaan tietoonsa tunnussanan päästäkseen palatessaan etuvartijaston läpi.
Pian olivat he kävelleet etuvartijoiden ohi ja aution Colombesin halki. He olivat nyt niiden pienten viinitarhojen rajalla, jotka viettävät Seineä kohti. Kello oli noin yksitoista.
Argenteuillin kylä, joka oli heitä vastapäätä, näyttää kuolleelta. Orgementin ja Sannoisin kukkulat hallitsevat koko seudun. Suuri tasanko, joka ulottuu Nanterreen saakka, oli tyhjä, ihan tyhjä, alastomine kirsimarjapensaineen ja harmaine maaperineen.
”Tuolla ovat preussiläiset”, mutisi Sauvage ja osotti kukkuloita; nähdessään tämän aution seudun loppui molempien ystävysten iloisuus yhtäkkiä.
”Preussiläiset!” He eivät koskaan olleet nähneet ainoatakaan niistä, mutta monta kuukautta olivat he liiankin hyvin saaneet tuntea niiden läsnäoloa. Tuolla olivat preussiläiset Pariisin ympärillä näkymättöminä ja kaikkivaltiaina, hävittäen Ranskaa, ryöstäen, teloittaen ja nälistyttäen maata. Ja jonkunlainen taikauskoinen pelko yhtyi siihen vihaan jota he tunsivat tätä tuntematonta, voitokasta kansaa kohtaan.
”Ajatteles, jos kohtaisimme muutamia niistä”, änkytti Morissot.
”Niin, niin, silloin tarjoisimme heille annoksen paistettua kalaa”, vastasi Sauvage, jolla oli oikea pariisilainen taipumus leikinlaskuun, minkä aina piti päästä ilmoille.
He epäröivät ennenkuin läksivät eteenpäin. Kaikkialla vallitseva syvä hiljaisuus painosti heitä.
Vihdoin teki Sauvage päätöksen: ”Mennään vaan eteenpäin, mutta hieman varovaisemmin”. Nyt kääntyivät he erääseen viinitarhaan ja alkoivat ryömiä maata pitkin levottomin katsein ja kuulo jännitettynä, etsien suojaa pensasten takaa.
Päästäkseen joen rantaan täytyi heidän vielä kulkea kappale avointa maata. He alkoivat juosta ja päästyään rannalle kätkeytyivät kellastuneeseen ruohokkoon.
Morissot asetti korvansa maata vasten kuunnellakseen kulkiko kukaan lähistöllä, mutta mitään ääntä ei kuulunut. He olivat todellakin yksin, täydellisesti yksin.
Ystävykset tyyntyivät taas ja alkoivat kalastaa. Autio Marantesaari, joka oli vastapäätä, kätki heidät vihollisilta toisella rannalla. Ravintolan pitäjän pieni rakennus, joka oli sulettuna, näytti olleen hylättynä vuosisatoja.
Sauvage sai ensimäisen kalan, Morissot toisen; joka silmänräpäys nostivat he onkensa, jonka koukussa kiemurteli pieni, hopeanhohtava kala; tämä oli todellakin ihmeellistä saalista.
Varovasti pistivät he kalat hyvin tiheäsilmäiseen verkkoon, joka oli heidän jalkainsa juuressa. Ja he tunsivat kuinka autuas riemu heidät valtasi, kuten ainakin silloin kun saadaan nauttia mielihuvitusta, josta kauan on ollut pakko kieltäytyä.
Suloinen auringonpaiste hauteli lempeillä säteillään heidän olkapäitään. He eivät enää kuulleet mitään, eivät enää välittäneet ensinkään muusta maailmasta. He kalastivat.
Mutta äkkiä tärisytti kumea jyrinä maata, jyminä, joka tuntui tulevan alhaalta päin. Kanuunat alkoivat uudestaan jyskiä.
Morissot kääntyi ja huomasi vasemmalla Mont Valérienin mahtavat haahmopiirteet. Sen huipulla leijaili vaalea harso, linnoituksesta juuri pölähtänyt savupilvi. Heli senjälkeen leijaili toinen savupilvi linnoituksen päällä, ja silmänräpäys senjälkeen pamahti toinen laukaus.
Sitä seurasi yhä useampi. Joka silmänräpäys henki vuori kuolemaa. Lumivalkea utu kohosi hiljaa tyyntä taivasta kohti ja asettui pilveksi linnoituksen päälle.
Sauvage kohotti olkapäitään. ”Nyt se taas alkaa”, sanoi hän.
Morissot, joka huolellisesti katsoi korkin sukeltamista kerran toisensa jälkeen vedenpinnan alle, sai äkkiä rauhallisen miehen vihan näitä hurjistuneita taistelevia hulluja vastaan. ”Kyllä ollaan hyvin typeriä kun tuolla tavalla otetaan henki toisiltaan pikkuseikan vuoksi”, murisi hän.
”Nehän ovat pahempia kuin eläimet”, arveli Sauvage.
Ja Morissot, joka oli juuri saanut ahvenen, selitti: ”Saattaa ajatella, että kaikki tämä kestää niin kauvan kuin on hallituksia”.
Mutta siihen ei Sauvage yhtynyt. ”Ei, tasavalta ei olisi sotaa julistanut”.
Morissot keskeytti hänet: ”Kuningasten ja keisarien hallitessa käydään sotaa ulkomaiden kanssa, tasavallassa riehuu sisällinen sota”.
Senjälkeen he alkoivat ihan tyynesti käsitellä suuria, politillisia kysymyksiä ja etsiä niiden ratkaisua niin suurella määrällä tervettä järkeä kuin voi mahtua pienissä piireissä liikkuvan ja hiljaisen porvarin aivoihin. Yhdessä asiassa olivat he yksimieliset, siinä nimittäin ettei oikeata vapautta koskaan saatu. Sillävälin jyrisi Mont Valérien yhä. Ja kuulat hävittivät monta ranskalaista kotia, musersivat ja tuhosivat monta elävää olentoa, tekivät pikaisen lopun monesta unelmasta, monesta kauvan säilytetystä ilon ja onnen toivosta, iskivät monen äidin, vaimon ja tyttären sydämmeen haavan, jota ei koskaan voitaisi parantaa.
”Sellaista se on elämä”, selitti Sauvage.
”Ei, sano pikemmin: sellaista on kuolema”, vastasi Morissot nauraen.
Mutta äkkiä säpsähtivät he kauhusta; he kuulivat askeleita takanaan. He kääntyivät; heidän vieressään seisoi neljä asestettua miestä, kiväärin piiput heitä kohti tähdättyinä, neljä pitkää, partaista miestä, yllään lakeijan pukua muistuttava univormu ja matalat lakit päässään.
Onkivavat putosivat molempain kalastajain käsistä ja alkoivat solua virtaa alas.
Parissa sekunnissa olivat ne kiini napatut, sidotut, heitetyt veneeseen ja viedyt joen yli saarelle.
Ja sen huoneen takana, jota he olivat pitäneet autiona, huomasivat he parikymmentä saksalaista sotamiestä.
Muuan partasuu urho, joka istui tuolilla rauhassa poltellen pitkää porsliinipiippua, kysyi heiltä selvällä ranskankielellä:
”No, hyvät herrat, millainen oli saalis?”
Muuan sotilas laski kaloilla täytetyn verkon, jota todellakaan ei oltu unohdettu, upseerin jalkoihin.
Preussiläinen hymyili: ”Kas, kas, eipä se huono ollutkaan. Mutta nyt täytyy meidän ajatella muuta. Höristäkää korvanne älkääkä vaan olko levottomat! Minun käsitykseni mukaan olette te pari vakoojaa, jotka on lähetetty minua tähystelemään. Sellaisina minä teidät pidän ja annan ampua teidät. Olitte kalastavinanne salataksenne paremmin aikeitanne. Olette joutuneet käsiini, se oli huono onni teille, mutta sellainen on sodan tapa. Mutta koska olette tulleet etuvartijain läpi, on teillä varmaankin tunnussana tiedossanne päästäksenne takaisin. Sanokaa minulle tuo tunnussana, niin lahjoitan minä teille korvaukseksi elämänne”.
Ystävykset, jotka seisoivat rinnatusten, olivat tulleet kalmankalpeiksi ja heidän hampaansa lotisivat hermostuneesti, mutta he olivat vaiti.
”Kukaan ei saa koskaan tietoa siitä. Te menette ihan tyynesti kotiinne ja salaisuus katoaa kansaanne. ”Ei” merkitsee silmänräpäyksellistä kuolemaa. Valitkaa nyt!”
He eivät liikahtaneet paikaltaan, heidän huulensa eivät auenneet.
Preussiläinen, joka yhä oli yhtä tyyni, viittasi veteen.
”Miettikää tarkoin”, jatkoi hän, ”viiden minuutin kuluttua olette joen pohjassa. Viiden minuutin kuluttua. Teillä on kai perheet?”
Kalastajat seisoivat yhtä äänettöminä.
Saksalainen antoi muutamia käskyjä omalla kielellään. Sitten siirsi hän tuoliaan vähän syrjään, ettei olisi liian lähellä vankeja ja kaksitoista miestä astui kahdenkymmenen askeleen päähän heistä kiväärit jalalla.
”Myönnän teille yhden minuutin, en sekuntiakaan enempää”, jatkoi upseeri.
Sitte nousi hän nopeasti ja meni molempien ranskalaisten luo. Hän otti Morissotia kainalosta, vei hänet syrjään ja kuiskasi: ”Sanokaa minulle nyt pian tuo kenttähuuto. Toverinne ei saa sitä tietää. Minä olen tulevinani liikutetuksi”.
Morissot ei vastannut.
Preussiläinen vei nyt Sauvagen syrjään ja esitti hänelle saman kysymyksen.
Ei Sauvagekaan antanut mitään vastausta.
Taas seisoivat he rinnakkain. Upseerit antoi käskyn, sotamiehet kohottivat aseensa.
Samassa kohtasi Morissotin katse kaloja täynnä olevan verkon, joka oli ruohokossa. Hän tunsi itsensä heikoksi. Huolimatta ponnistuksistaan täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.
”Hyvästi Sauvage”, änkytti hän.
”Hyvästi Morissot”.
He puristivat toistensa kättä ja väristys, jota he eivät voineet hillitä, vapisutti molempain ruumista kiireestä kantapäähän asti.
”Ampukaa!” huusi upseeri.
Kaksitoista laukausta pamahti samalla kertaa.
Sauvage kaatui suoraan nenälleen. Morissot, joka oli pitempi, horjui, pyörähti ympäri ja kaatui toverinsa päälle kasvot taivasta kohti, lämpimän veren pursutessa rinnan kohdalta revenneestä sotilastakista.
Saksalainen antoi vielä muutamia käskyjä.
Sotamiehet hajoutuivat ja toivat palatessaan köyttä ja kiviä; viime mainitut sidottiin ruumiiden jalkoihin, jonka jälkeen kuolleet kannettiin rantaan.
Mont Valérienin ukkonen jyrisi lakkaamatta. Nyt oli linnoitus savuvuoren peitossa.
Kaksi sotilasta tarttui Morissotin päähän ja jalkoihin, muutamat toiset tekivät Sauvagelle samalla tavalla, joitakuita silmänräpäyksiä heiluttivat he voimakkaasti ruumista edestakaisin ja singahuttivat ne sitten kauvas joelle. Ne tekivät kaaren ilmassa ja vajosivat sitte kohti suorasti veteen, kivien painaessa jalat edellä.
Poristen ja kihisten räiskähti vesi korkealle ilmaan; sitte se tyyntyi taas ja loiskui pieninä aaltoina rantaa vasten
Hiukan verta punersi pinnalla.
Upseeri oli yhtä hyvällä tuulella.
”Nyt saavat kalat pitää lopulta huolen”, sanoi hän puoliääneen astellen rakennusta kohti.
Samassa huomasi hän ruohokossa olevan kalaverkon. Hän otti sen ylös, tarkasteli sisällystä, hymyili ja huusi: ”Vilhelm!”
Sotamies, valkea esiliina vyöllään juoksi paikalle. Upseeri viskasi hänelle molempien uhriensa saaliin ja sanoi:
”Paista ne nyt pian minulle, koska ne vielä elävät. Siitä saattaa tulla oikea juhla-ateria”.
Ja sitte rupesi hän taas ihan tyynesti piippuansa polttamaan.
Lähde: Työmies 19.11.1904.