Kaksoisihminen

Kohteesta Wikiaineisto
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaksoisihminen

Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Heti naimisiin mentyäni asetuin lääkäriksi Paddingtonin alueelle. Vanha herra Farquhar, jonka praktiikan minä ostin, oli aikanaan ollut paljon käytetty lääkäri, mutta hänen korkea ikänsä ja tanssitautia muistuttava sairautensa, joka häntä usein vaivasi, vieroitti vähän kerrassaan häneltä potilaat. Yleisöä johtaa aivan luonnollisesti se periaate, että toisen parantelijan tulee itsensä olla terve, ja katselee se epäillen sellaisen lääkärin antamaa reseptiä, joka ei ole itseäänkään kyennyt parantamaan. Siten oli edeltäjääni käyttävä yleisö vähentynyt, sikäli kuin hänen terveytensä huononi ja minun ottaessani sairaat huostaani olivat noin 25,000 markan vuositulot huvenneet aina 5,000 markkaan. Luotin kuitenkin suuresti nuorekkaaseen innostukseeni ja olin vakuutettu sairaita olevan muutaman vuoden perästä aivan yltäkyllin.

Toimintani kolmena ensimäisenä kuukautena oli minulla sangen paljon tekemistä ja vain silloin tällöin näin ystävääni Sherlock Holmesia. Minulla oli näet liian paljon tekemistä ehtiäkseni käymään Baker Streetillä. Ja Holmes hyvin harvoin liikkui missään muualla kuin virkatehtävissään. Hämmästyin sen vuoksi hyvin suuresti, kun eräänä kesäkuun aamuna istuessani aamiaisen jälestä sanomalehtiä lukemassa, äkkiä kuulin ovikelloa kiivaasti soitettavan ja sen jälkeen vanhan ystäväni kirkkaan äänen.

»Parahin Watson«, sanoi hän astuessaan huoneeseen, »minua huvittaa saada nähdä taas sinua. Minä toivon rouvasi olevan täysin toipuneen niistä hermotäristyksistä, joiden valtaan hän joutui meidän viime seikkailulla ollessamme.«

»Kiitos vain, me voimme molemmat sangen hyvin«, sanoin vastaukseksi ja pudistin hänen kättään.

»Minä toivon myös«, sanoi hän istuutuen keinutuoliin, »ettei potilaittesi hoito ole tykkänään vienyt harrastustasi pieniin etsimistehtäviimme?«

»Päinvastoin«, sanoin minä, »eilen viimeksi kävin läpi muutamia muistiinpanojani ja luokittelin muutamia tuloksia.«

»Toivon, ettet pidä kokoelmaasi vielä täydellisenä.«

»En suinkaan. Minä haluan vain saada olla mukana muutamilla uusilla samantapaisilla tutkimuksilla.«

»Tänäänkö esimerkiksi?«

»Vaikkapa tänäänkin, jos vain tahdot?«

»Ja aina Birminghamiin astiko?«

»Mielelläni, jos niin tarvitaan.«

»Mutta mitenkä sairaiden sitten käy?«

»Minä hoidan aina lähimmän lääkärin sairaita hänen poissaollessaan ja hän on aina valmis tekemään minulle saman palveluksen.«

»No silloinhan ei mikään voi olla sen parempi«, sanoi Holmes ja nojautui selkäkenoon tuoliinsa, sekä katseli tuimasti minuun puoliavointen silmäluomiensa alta. »Minä huomaan sinun olleen äskettäin huonovointisen. Kylmettymiset kesäiseen aikaan ovat sangen vaikeita.«

»Minun täytyi pysytellä sisällä kolme päivää vilustuttuani viime viikolla. Luulen kumminkin jo olevani täysin ennallani.«

»Sitä sinä kyllä oletkin. Sinähän näytät oikein virkeältä.«

»No, mutta miten sinä sen tiedät?«

»Paras ystäväni, sinähän tunnet minun menettelytapani.«

»Sinä johdat sen siis jostakin?«

»Aivan niin.«

»Ja mistä?«

»Kengistäsi.«

Minä silmäsin kummastuneena kiiltonahkasiin kenkiini, jotka minulla oli jalassani.

»Miten herran nimessä –?« aloin minä, mutta Holmes vastasi kysymykseeni ennenkuin ehdin sen oikein tekemäänkään.

»Kenkäsi ovat uudet«, sanoi hän. »Sinä et ole voinut niitä käyttää kahta viikkoa kauempaa. Minuun päin käännetyt pohjat ovat nyt hiukan käpristyneet. Ensin luulin niiden mahdollisesti kastuneen ja sitten kuivaissaan käpristyneen, mutta keskellä pohjaa on liimattu paperilappu johon hinta on kirjoitettu. Kosteus olisi kyllä irroittanut tuon lapun. Siitä tein sen johtopäätöksen, että sinä olet istunut jalat tuleen ojennettuina, jota ei mielellään tekisi näinkään kosteana kesäkuuna, jos vain olisi täysin terve.«

Asia tuntui kuten aina Holmesin selittäessä sangen yksinkertaiselta. Hän luki minun ajatukseni kasvoistani ja hymyili kaihomielisellä tavalla.

»Pelkään aina vähentäväni havaintojeni vaikutuksen selittämällä niitä. Tulos ilman syitä on vaikuttavampi. Sinä olet siis valmis lähtemään Birminghamiin.«

»Valmis olen. Mistä nyt on kysymys?«

»Saat tietää kaikki matkalla. Avunhakijani on ulkona kärryissä. Voitko lähteä nyt heti paikalla?«

»Aivan tässä silmänräpäyksessä.«

Minä kirjoitin kiireesti muutamia rivejä lähimmälle naapurilleni, eräälle lääkärille, juoksin vaimoni luo, selitin asian ja kiiruhdin Holmesin luo, joka odotti minua portailla.

»Onko sinun naapurisi kadun tuolla puolen myöskin lääkäri?« sanoi hän ja nyökäytti päätään hänen messinkiseen nimikilpeensä päin.

»Kyllä, hän osti praktikansa kuten minäkin.«

»Onko hänen praktikansa vanha?«

»Yhtä vanha kuin minunkin. Taloissamme on asunut lääkäreitä aina niiden rakentamisesta asti.«

»No niin, sinä olet siis saanut enimmät potilaat.«

»Sen minäkin luulen. Mutta miten sinä sen tiedät?«

»Portaiden kulumisestahan sen näkee, poikaseni. Sinun portaasi ovat kolme tuumaa syvemmälle kuluneet kuin hänen. Tämä herra kärryissä on minun asiamieheni, herra Hall Pyecroft. Salli minun esittää hänet. Lyö hevosta, ajaja, sillä me tuskin ehdimme asemalle.«

Vaunuissa oleva mies oli lujarakenteinen nuori mies. Hänellä oli terve ulkomuoto, avoimet ja kunnioitusta herättävät kasvot ja vaaleankellahtavat viikset. Hänellä oli kiiltävä korkea hattu ja siisti musta puku, joka saattoi hänet näyttämään siltä, joka hän olikin – valppaalta, nuorelta citymieheltä, joka kuuluu hyvintunnettuun syntyperäiseen Lontootyyppiin, josta meillä ovat nuo reimat palkattomat konttoriharjoittelijat ja johon kuuluvat useat voimistelijat ja urheilumiehet, hienoimman luokan miehet koko saarivaltiosta. Hänen pyöreä terve naamansa oli luonnostaan iloisen näköinen, mutta hänellä näytti tällä hetkellä olevan suuttunut piirre suunsa ympärillä. Minä en kumminkaan saanut tietää ennenkuin olimme asettuneet ensimäisen luokan vaunuun ja olimme matkalla Birminghamiin, mitkä huolet olivat ajaneet hänet Sherlock Holmesin luo. »Juna ei pysähdy millään asemalla ennenkuin 70 minuutin perästä«, sanoi Holmes, »ja pyydän sentähden teitä, herra Pyecroft, kertomaan mieltäkiinnittävän kokemuksenne, aivan samoin kuin te kerroitte sen minulle tai vieläkin yksityiskohtaisemmin. Ei ole haitaksi, jos minä vielä kerran kuulenkin kertomuksenne. Se on niitä tapauksia, joissa on aina jotakin kummallista, mutta jotka voivat myöskin olla ilman enempää mielenkiintoa. Se tarjoaa kumminkin useita sellaisia piirteitä, jotka kiinnittävät sinun mieltäsi yhtä paljon kuin minunkin. Nyt, herra Pyecroft, minä en enää estä teitä alkamasta.«

Seuralaisemme katsoi minuun koomillisesti.

»Pahinta on, että minun täytyy esiintyä kuin mikäkin narri raukka. Mahdollisesti päättyy kaikki hyvin, enkä minä näe oikeastaan, että olisin voinut menetellä toisella tavoin, mutta minä saan kyllä kärsiä tyhmyyteni tähden. Mikään taitava kertoja en ole, mutta tapahtuman kulku on seuraava:

»Minulla oli paikka Coxon & Woodhousessa Drapers Gardensin varrella, mutta keväällä kohtasi liikettä onnettomuus venezuelalaisen laivan tähden ja se joutui vararikkoon. Minä olin ollut liikkeessä viisi vuotta ja vanha Coxon antoi minulle erinomaisen todistuksen onnettomuuden tullessa, mutta luonnollisesti jäivät kaikki kirjanpitäjät ilman paikkaa ja meitä oli kaksikymmentäseitsemän, jotka aloimme yhtaikaa hakea työtä muualta aina ilman menestystä. Minulla oli palkkaa 85 shillingiä viikossa Coxonilla ja siitä olin säästänyt noin 200 puntaa, mutta ne kuluivat pian ja lopulta olin niin ilman rahoja, että töin tuskin voin ostaa postimerkkejä ja kirjekuoria vastatakseni ilmoituksiin. Kenkäni olin kuluttanut lopuilleen kävellessäni kaikkialla eikä minulla ollut mitään toivoa paikan saamisesta. Vihdoin näin paikan ilmoitettuna avoimeksi suuressa vaihtoliikkeessä Mawson & Williams Lombard Streetin varrella. City ei arvattavastikaan teidän mielestänne ole mitään, mutta sanon vain, että siellä on Lontoon rikkaimpia taloja. Ilmoitukseen oli vastattava kirjeellisesti. Lähetin hakemukseni todistuksineen päivineen vähintäkään toivomatta mitään vastausta. Heti sain kumminkin kirjeen, jossa ilmoitettiin, että jos tahdon saapua seuraavana maanantaina, voin heti alkaa uuden työni, sillä edellytyksellä vain, että minun ulkomuotoni katsotaan tyydyttäväksi. Ei kukaan voi tietää miten sellaiset asiat ratkaistaan. Muutamat sanovat että johtaja pistää kätensä vastauskokoelmaan ja valitsee ensimäisen, jonka saa käsiinsä. Sillä kertaa oli minun vuoroni ja minä voin sanoa teille olleeni iloinen. Palkka oli 30 shillingiä viikossa, mutta luvattiin heti korottaa ja olisi minun työni melkein samanlaista kuin Coxonissakin.

Nyt tulen minä kertomukseni kummallisimpaan kohtaan. Samana iltana kun olin saanut vastauksen paikastani istuin huoneessani Hampsteadin luona n:o 17 Potters Terracen varrella ja polttelin piippuani, kun emäntäni tuli luokseni kädessään käyntikortti, johon oli painettu Arthur Pinner, asioitsija. En ollut koskaan kuullut koko nimeä, enkä voinut ymmärtää mitä hän tahtoi minulta, mutta minä annoin hänen luonnollisesti tulla sisään. Sisään astui keskikokoinen, mustatukkainen herra, ruskeasilmäinen ja mustapartainen sekä jokseenkin punottavanenäinen. Hänen käytöstapansa oli sangen tyly ja hän puhui kiireisen ihmisen tavalla.

»Te olette kai luullakseni herra Hall Pyecroft?« sanoi hän sisääntultuaan.

»Kyllä, hyvä herra«, vastasin ja ojensin hänelle tuolin.

»Teillä on äskettäin ollut paikka Coxon &. Woodhousella, eikö niin?«

»Aivan niin.«

»Ja teillä on nyt paikka Mawsonin liikkeessä?«

»Sekin on oikein.«

»No niin«, sanoi hän, »asia on nimittäin se että minä olen kuullut puhuttavan teidän tavattomasta kyvystänne raha-asiain alalla. Muistatteko Parkeria, joka oli päällikkönä Coxonin liikkeessä? Hän puhuu lakkaamatta teistä.«

Minä olin luonnollisesti iloinen tätä kuunnellessani. Olinhan ollut aina taitava konttorimies, mutta en ollut koskaan uneksinutkaan puhuttavan itsestäni sillä tavoin Cityssä.

»Onko teillä hyvä muisti?« kysyi hän.

»Kyllä minulla on sangen hyvä«, vastasin kainostellen.

»Oletteko pysynyt perillä markkinoista, ollessanne ilman paikkaa?«

»Kyllä, minä luen pörssilehteä joka päivä.«

»Sitä pidän liikenerona«, huudahti hän. »Se on ainoa tapa työskentelylle rikkaaksi tullakseen. Sallitteko minun tehdä muutamia kysymyksiä. Kuulkaapas! Missä arvossa ovat Ayshirepaperit?«

»Sadan kuuden ja neljänneksen suhde sataanviiteen ja seitsemään kahdeksasosaan«, vastasin minä.

»Ja Uuden Seelandin obligatsioonit?«

»Sataneljä.«

»Ja Brittish Broken hiilin?«

»Seitsemän shillingin suhde seitsemään shillingiin ja kuuteen penceen.«

»Ihmeellistä«, huudahti hän innostuneena. »Tämä on aivan teistä kuulemani mukaista. Hyvä herra, te olette aivan liian hyvä tullaksenne Mawsonin kirjanpitäjäksi.«

Tämä lausunto luonnollisesti kummastutti minua. »Muut eivät pidä minua niin suurena kuin te, herra Pinner, näytte tekevän. Minulla on ollut kyllin vaikeuksia päästäkseni tähänkin paikkaan ja tavattoman iloinen olen saatuani senkin.«

»Lörpötystä, hyvä ihminen, teidän täytyy tähdätä korkeammalle kuin siihen. Siellä te ette ole oikealla alallanne. Nyt ilmaisen teille ehdotukseni: Minun tarjoukseni on tosin teidän kykyynne verraten aivan vähäpätöinen, mutta Mawsonin tarjoukseen nähden on sillä niin suuri ero kuin yöllä ja päivällä. Sanokaa minulle koska teidän on mentävä Mawsonille?«

»Maanantaina.«

»Haha, minä luulen voivani lyödä vetoa ettette mene sinne ollenkaan.«

»Minäkö en menisi Mawsonille?«

»Te juuri. Sinä päivänä olette te Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja. Sillä on satakolmekymmentäneljä haaraosastoa pienissä Ranskan kaupungeissa ja maakylissä, puhumattakaan yhdestä haaraosastosta Brysselissä ja San Remossa.«

Tämä sai minut haltioihini. »En ole koskaan kuullut puhuttavankaan siitä yhtiöstä«, sanoin vastaukseksi.

»Se on hyvin luultava. Asia on pidetty salassa, sillä koko pääoma merkittiin yksityisesti ja liike on kerrassaan aivan liian hyvä annettavaksi suuren yleisön käsiin. Minun veljelläni Harry Pinnerillä on huolena yhtiön muodostaminen ja hänestä tulee myöskin sen toimeenpaneva johtaja. Hän tiesi minun olevan Lontoossa ja pyysi minun hankkimaan itselleen hyvän johtajan – nuoren toimeliaan miehen, jolla on hyvä liikekokemus. Parker mainitsi teidät ja heti tulin tänne. Me voimme tarjota teille aluksi vain vaivaset tuhat puntaa vuodessa.«

»Tuhat puntaa vuodessa«, huudahtin minä.

»Se nyt on vain aluksi, mutta sitä paitsi voitte saada yhden prosentin voitto-osuuden kaikista kaupoista, jotka teidän asiamiehenne tekevät ja varma saatte olla siitä, että se nostaa palkkanne paljoa suuremmaksi.«

»Mutta minä en ymmärrä ollenkaan rautateollisuutta.«

»Mutta tehän ymmärrätte numeroita, hyvä herra.«

Päässäni alkoi surista ja töin tuskin pysyin tuolillani. Mutta pian valtasi jäähdyttävä epäilys minut.

»Minun täytyy puhua teille aivan avoimesti«, sanoin minä. »Mawson antaa minulle tosin vain murto-osan siitä mitä te tarjoatte, mutta Mawson on varma liike. Minä tiedän teidän yhtiöstänne niin vähän.«

»Komeata, muhkeata«, huudahti hän haltioissaan. »Te olette juuri meidän miehiämme. Te ette salli houkutella itseänne mihin hyvänsä ja sehän onkin vallan oikein. Tässä on pankkiosote 50 punnalle. Jos luulette liikkeemme olevan oikeaa laatua niin voitte pistää summan taskuunne palkkanne etumaksuna.«

»Tämähän on ylen aulista«, sanoin minä. »Koska minun on alettava työni?«

»Teidän tulee olla huomenna kello yksi Birminghamissa. Minulla on täällä teitä varten suosituskirje veljelleni. Te tapaatte hänet numerossa 126 Corporation Streetillä, jossa yhtiön väliaikaiset konttorit ovat. Hänen täytyy luonnollisesti vahvistaa sopimuksemme, mutta minä tiedän ettei mitään esteitä ole olemassa.«

»Minä tuskin tiedän miten voisin osottaa kiitollisuuttani teille, herra Pinner«, sanoin minä.

»Ei mitään kiittämistä, hyvä herra. Tehän olette vain saanut sen mitä ansaitsette. Minulla on vielä muutamia pikku asioita, pelkkiä muodollisuuksia vain, jotka minun täytyy järjestää ennen lähtöäni. Teillä on paperipala tuossa edessänne. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa sille: »Minä suostun ottamaan vastaan Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtajan paikan 1,000 punnan vuotuisesta minimipalkasta.«

Tein hänen pyyntönsä mukaisesti ja hän pisti paperin taskuunsa. »Nyt eräs toinen kysymys«, sanoi hän. »Mitä te aiotte tehdä Mawsonin kanssa?« Minä olin näet ilossani unhottanut Mawsonin aivan kokonaan.

»Minä kirjoitan ja otan takaisin hakemukseni.«

»Sen minä juuri tahdon teidät tekemään. Minä riitelin Mawsonin kanssa teistä. Minä olin mennyt heille kysyäkseni teistä ja johtaja oli sangen epäkohtelias, syytti minua siitä, että olin houkutellut teidät pois liikkeestä y.m. Vihdoin menetin kärsivällisyyteni ja sanoin: »Jos te tahdotte pitää kunnollisia apulaisia, on teidän maksettava heille paremmat palkat.«

»Hän ottaa mieluummin vastaan meidän pienen kuin teidän suuren palkkanne«, sanoi hän.

»Uskallan lyödä vetoa siitä, ettette saa koskaan enää kuulla hänestä niin pian kuin hän on kuullut tarjoukseni.«

»Hänet on jo otettu paikkaan«, sanoi hän. »Me kohotimme hänet katuojasta eikä hän luovu meistä niin hevillä. Niin hän sanoi.«

»Miten hävytöntä«, sanoin minä. »En ole elämässäni nähnyt häntä. Miksi minun sitten pitäisi hänestä mitään välittää. Luonnollisesti jätän kirjoittamatta, jos se teistä on mieluisampaa.«

»Se on hyvä. Minä pidän sen lupauksena«, sanoi hän nousten samassa tuoliltaan. »Olen iloinen saatuani veljelleni niin kunnollisen liikemiehen. Tässä on käsirahaksenne 50 puntaa ja suosituskirje. Pankaa osote tarkasti muistiin, 126 Corporation Street, ja muistakaa olla siellä huomenna kello yksi. Hyvää yötä. Toivotan onnea uuteen paikkaanne.«

Tässä oli keskustelumme sikäli kuin voin muistaa. Te voitte nyt ymmärtää, hyvät herrat, että olin iloinen hyvästä onnestani. Minä istuin puoliyöhön asti ylhäällä ja mietin asiaa, ja seuraavana päivänä menin Birminghamiin niin aikasella junalla, että minulla olisi kylliksi aikaa tulla määrätunnilla konttoriin. Minä vein tavarani erääseen hotelliin New Streetin varrella ja lähdin sitten ilmoitetun osotteen mukaiseen paikkaan.

Tulin neljännestä aikasemmin, mutta en luullut sen merkitsevän mitään. 126 Corporation Street oli kapea sola kahden suuren myymälän välillä ja sen päässä oli kiviportaat, jotka johtivat monikerroksiseen taloon. Se oli vuokrattu konttoreiksi yhtiöille ja liikemiehille. Liikkeiden nimet oli maalattu alaeteisen seinään, mutta minä en löytänyt mistään Franco Midland-nimistä rautateollisuusyhtiötä. Seisoskelin muutamia minuutteja sydän kurkussa ja ihmettelin oliko koko asia sulaa petkutusta, mutta samassa tuli eräs herra esille ja puhutteli minua. Hän muistutti paljon edellisenä iltana tapaamaani herrasmiestä, samanmuotoinen ja samanääninen, mutta hän oli parraton ja vaaleampitukkainen.

»Oletteko herra Hall Pyecroft?«

»Kyllä, hyvä herra.«

»Minä odotin teitä juuri, mutta te tulette liian aikaseen. Minulla oli tänä aamuna veljeltäni kirje, jossa hän suositteli teitä.«

»Minä katselin juuri konttorin osotetta teidän tullessanne.«

»Me emme ole vielä panneet nimeämme esille, sillä me vuokrasimme tämän väliaikaisen konttorin vasta viime viikolla. Tulkaa ylös kanssani niin puhelemme asiasta.«

Minä seurasin häntä aina ylimpään kerrokseen, jossa hän vei minut pariin pieneen, tyhjään ja pölyiseen huoneeseen aivan katon rajassa, eikä niissä ollut ikkunaverhoja eikä mattoja. Minä olin uneksinut suurista konttorihuoneista ja kiiltävistä pöydistä ja pitkistä kirjanpitäjäriveistä, joihin olin tottunut ja luulen tuijottaneeni sangen kummastuneena kahteen tuoliin ja honkapöytään, jolla oli pääkirja sekä tyhjään paperikoriin, jotka muodostivat koko huonekaluston.

»Älkää katselko niin kummastuneena«, sanoi minulle uusi tuttavani huomattuaan katseeni. »Eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meillä on kyllä rahaa, vaikka emme pöyhkeilekään vielä loistavilla konttorihuoneustoilla. Olkaa hyvä ja istukaa ja antakaa minulle suosituskirjeenne.«

Minä annoin sen hänelle ja hän luki sen huolellisesti.

»Te näytätte tehneen hyvän vaikutuksen veljeeni Arthuriin«, sanoi hän, »minä tiedän hänellä olevan hyvän arvostelukyvyn. Hän oleksii aina enimmäkseen Lontoossa ja minä Birminghamissa, mutta tällä kertaa seuraan minä hänen neuvoaan. Pitäkää sentähden itsenne liikkeeseen otettuna!«

»Mikä on minun työni?«

»Te saatte vastaisuudessa hoitaa meidän varastoamme Pariisissa. Sieltä lähetetään virtanaan rautatavaroita yli koko Ranskan meidän sadankolmenkymmenenneljän asiamiehemme välityksellä. Liikkeen tulee olla järjestetty viikon kuluessa ja sillä aikaa teidän tulee olla Birminghamissa ja toimittaa jotakin hyödyllistä.«

»Millä tavoin?«

Vastaukseksi otti hän suuren punaisen kirjan pöytälaatikosta. »Tämä on Pariisin osotekalenteri«, sanoi hän, »siinä ovat ammatit merkityt nimien jälkeen. Minä toivon että otatte kirjan kotiinne ja kopioitte siitä kaikki Pariisin rautatavarakauppiaat ja niiden osotteet. Minulla on niistä vastaisuudessa suuri hyöty.«

»Mutta eikö ole olemassa lajiteltuja ammattiluetteloja«, huomautin minä.

»Ne eivät ole luotettavia. Niiden käyttäminen on sangen vaikea. Työskennelkää sentähden ja antakaa lista minulle kello kaksitoista ensi maanantaina. Hyvästi, herra Pyecroft, jos te osotatte harrastusta ja taitavuutta, niin on yhtiö teille hyvä isäntä.«

Palasin hotelliin suuri kirja kainalossani ja sangen sekavin tuntein. Toiselta puolen olin lopullisesti palkattu ja 50 puntaa taskussani. Toiselta puolen olivat yhtiön nimen puute eteisessä, konttorin omituinen ulkoasu ja muut seikat, jotka heti pistävät liikemiehen silmään, tehneet huonon vaikutuksen työnantajani asemasta. Kävipä miten tahansa, niin olinhan kumminkin saanut rahani ja ryhdyin iloisella rohkeudella työhöni. Minä työskentelin ahkerasti koko sunnuntain ja olin maanantaina ehtinyt ainoastaan H-kirjaimeen. Minä menin konttoriin ja tapasin herra Pinnerin istumassa samoissa kalustamattomissa huoneissa ja sain määräyksen jatkaa samalla tavalla keskiviikkoon asti ja tulla silloin takasin. Keskiviikkonakaan ei työ vielä ollut valmis, ja sitä sain niin ollen tehdä edelleen perjantaihin – siis eiliseen. Silloin vein valmiin luettelon herra Harry Pinnerille.

»Kiitoksia paljon«, sanoi hän. »Pelkään työn olleen vaikeamman kuin olin ajatellutkaan. Tämä luettelo on meille hyvin suureksi hyödyksi.«

»Kyllä se otti jotenkin paljon aikaa.«

»Nyt tahtoisin minä teidän ottavan selkoa kaikista huonekalukauppiaista, sillä nekin myyvät muutamia rautatavaralajeja.«

»Sangen mielelläni.«

»Te voitte tulla tänne huomeniltana kello seitsemän ja ilmoittaa minulle miten työ sujuu. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Muutaman tunnin virkistys Dayn varieteessa tänä iltana olisi tervetullut työn jälkeen.«

Hän nauroi tätä sanoessaan ja kummastuksekseni huomasin, että hänen vasemman puolen kulmahampaansa oli paikattu sangen kömpelösti.

Sherlock Holmes hykerteli käsiään ihastuksesta ja minä tuijotin kummastellen kertojaan.

»Te voitte kyllä osottaa kummastustanne, tohtori Watson, mutta se on sittenkin totta«, sanoi Pyecroft. »Puhuessani ensimäisen herra Pinnerin kanssa Lontoossa huomasin sattumalta, kun hän kuultuaan minun ottavan paikan Mawsonissa nauroi, hänenkin hampaansa olevan paikatun samalla kömpelöllä tavalla. Kullan loiste kiinnitti kummassakin tapauksessa huomiotani. Verrattuani tätä seikkaa kasvojen yhdennäköisyyteen ja äänen samallaisuuteen sekä huomaten ainoastaan sellaisten piirteiden olevan erilaisia, jotka voidaan muuttaa partaveitsellä ja tekotukalla, en enää epäillyt, että saman henkilön kanssa olin tekemisissä sekä Lontoossa että Birminghamissa. Luonnollisesti voivat kaksi veljestä olla samannäköiset, mutta eihän suinkaan voi olettaa, että molempien sama hammas olisi paikattu aivan samalla tavalla. Hän seurasi minua ovelle, ja kadulle minä tulin tietämättä olinko päälläni vai jaloillani. Menin takaisin hotelliin, pistin pääni pesuvatiin kylmään veteen ja koetin miettiä asiaa, minkätähden hän oli lähettänyt minut Lontoosta Birminghamiin; miksi hän oli matkustanut sinne ennen minua ja miksi hän oli kirjoittanut minulle suosituskirjeen hänelle itselleen annettavaksi? Se jäi kuitenkin arvoitukseksi, enkä siitä kyennyt käsittämään vähän vähääkään. Äkkiä pälkähti päähäni, että herra Holmes mahdollisesti voisi jollain tavoin valaista asiaa, joka oli minulle vallan synkkä ja selittämätön. Minulla oli tuskin aikaa ennättää Lontooseen iltajunalla, etsiä teidät tänä aamuna käsiini ja tuoda teidät molemmat mukaani tänne Birminghamiin.«

Kirjanpitäjän lopetettua kertomuksensa syntyi pieni äänettömyys. Holmes vilkaisi toisella silmällään minuun ja nojautui tyynyjä vasten tyytyväinen ja samalla aprikoiva ilme kasvoillaan – jokseenkin kuin viinintuntijalla, joka on juuri maistanut ensi kerran jotakin hienoa viinilajia.

»Sangen mutkallista, vai kuinka, Watson? Tässä on muutamia seikkoja, jotka mieltäni kiinnittävät. Luulen sinun olevan yhtä mieltä siitä, että herra Arthur Harry Pinnerin puhutteleminen Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön tilapäisessä konttorissa olisi sangen mieluinen kohtaus meille molemmille.«

»Mutta miten sen oikeastaan järjestämme?«

»Se käy kyllä helposti«, sanoi Hall Pyecroft. »Te olette kaksi paikkaahakevaa ystävääni ja mikä on luonnollisempaa kuin että minä vien teidät molemmat herra Pinnerin luo kysymään, voiko hän auttaa teitä.«

»Aivan niin. Luonnollisesti«, sanoi Holmes. »Minä tahdon hyvin mielelläni käydä tuon herran luona koettamassa, saanko pistää sormeanikaan hänen pikku vehkeilyynsä. Mitkä ominaisuudet tekevät teidän ansionne niin arvokkaiksi, tai olisiko mahdollista että –« hän alkoi pureksia kynsiään ja katsella kummastellen ulos ikkunasta. Me tuskin voimme saada hänestä enää irti sanaakaan ennenkuin olimme New Streetillä.


Kello seitsemän samana iltana olimme kaikki matkalla Corporation Streetille ja yhtiön konttoriin.

»Ei maksa vaivaa tulla sinne ennen aikojaan. Hän tulee ainoastaan tapaamaan minua, sillä huoneet ovat aivan tyhjät aina määrättyyn kellonlyöntiin asti, kuten jo olen sanonut.«

»Sepä on kuvaavaa«, sanoi Holmes.

»Mutta katsokaahan«, sanoi kirjanpitäjä. »Hän käveleekin tuolla edellämme.«

Hän osoitti keskikokoista, vaaleaa, hyvin puettua herrasmiestä, joka käveli kiireesti kadun toisella puolella. Juuri samassa hetkessä kääntyi hän erääseen sanomalehtipoikaan päin, joka kaupusteli viimeisiä iltalehtiä ja päästyään ajopelien ja raitiovaunujen välitse pojan luo osti hän sanomalehden. Hermostuneesti käännältäen sanomalehden käteensä katosi hän erääseen porttiin.

»Tuolla hän meneekin«, sanoi Hall Pyecroft. »Tuolla on yhtiön konttori. Tulkaa nyt kanssani, minä esittelen teidät ystävinäni.«

Me seurasimme häntä kuudenteen kerrokseen ja pysähdyimme ensin puoliavoimen oven ulkopuolelle, jolle herra Pyecroft koputti. Ääni huudahti »tulkaa sisään«, ja me menimme kalustamattomaan huoneeseen, aivan samanlaiseen, jonka oppaamme oli meille kuvaillut. Pikku pöydän ääressä istui äsken näkemämme herra, sanomalehti levällään edessään, ja kun hän nosti kasvonsa ja kääntyi meihin päin, näytti minusta siltä kuin en olisi koskaan ennen nähnyt sieluntuskain niin syväksi uurtamia piirteitä, sellaisten, joita vain ani harvat miehet eläessään kokevat. Hiki helmeili hänen otsallaan, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä hurjat ja tuijottavat. Hän katsoi kirjanpitäjäänsä ikäänkuin ei hän olisi häntä enää tuntenut ja voin minä Hall Pyecroftin katseesta huomata, ettei hänen herransa tavallisesti näyttänyt sellaiselta.

»Te näytätte sairaalta, herra Pinner«, sanoi hän,

»Minä en voi oikein hyvin«, vastasi toinen, samalla tehden selvän ponnistuksen vähän toipuakseen ja kostutti kielellään kuivia huuliaan aina puhumaan ruvetessaan. »Mitä herroja te olette tuonut mukananne.«

»Tämä on herra Harris Bermondseysta ja tuo on Price Birminghamista«, sanoi kirjanpitäjä sukkelasti. »Nämä molemmat ovat ystäviäni ja ovat olleet paikatta jo jonkun aikaa. He toivovat, että te mahdollisesti voisitte antaa heille jotakin työtä yhtiön palveluksessa.«

»Hyvin mahdollista. Hyvin mahdollista!« huudahti herra Pinner kummituksen tavoin hymyillen. »Ehkäpä voimme tehdä jotakin teidän hyväksenne. Mikä on herra Harrisin erikoisala?«

»Minä olen kassanhoitaja«, sanoi Holmes.

»Me kyllä tarvitsemme sellaisen. Ja te, herra Price?«

»Minä olen kirjanpitäjä«, sanoin minä.

»Minä luulen yhtiön voivan auttaa teitäkin. Minä ilmoitan heti teille kun olemme tehneet päätöksen. Nyt pyydän minä teitä jättämään minut rauhaan. Menkää herran nimessä nyt matkoihinne!«

Nuo sanat tuntuivat tulevan esille ikäänkuin pakkotila, johon hän itsensä oli asettanut, olisi käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Holmes ja minä katselimme toisiimme ja Hall Pyecroft otti askeleen pöytää kohden.

»Te unhotatte, herra Pinner, että minä olen täällä kutsumuksesta saadakseni teidän määräyksenne.«

»Se oli kyllä totta, herra Pyecroft«, sanoi toinen tyynemmällä äänellä. »Te voitte odottaa täällä hetkisen, eikä mikään estä ystäviännekään odottamasta. Minä olen kolmen minuutin kuluttua valmis palvelukseenne, jos te hyväntahtoisesti odotatte siksi.« Hän nousi ylös ja kohteliaasti kumarrettuaan meille meni ulos huoneen toisesta päästä ja sulki oven jälkeensä.

»Mitähän nyt on tekeillä?« kuiskasi Holmes. »Aikookohan hän hävitä käsistämme?«

»Se on mahdotonta«, sanoi Pyecroft.

»Kuinka niin?«

»Ovi vie ainoastaan tuohon toiseen huoneeseen.«

»Eikö sieltä ole mitään käytävää ulos?«

»Ei mitään.«

»Onko se kalustettu?«

»Eilen se oli tyhjä.«

»Mitä tekemistä hänellä sitten on siellä sisällä? Tässä asiassa on jotakin minulle käsittämätöntä. Jos ihminen koskaan voi olla puolihöperö, niin oli herra Pinner ainakin. Mikä hänet on voinut tehdä niin levottomaksi?«

»Kenties hän epäilee meidän olevan etsiviä poliiseja«, sanoin minä.

»Niin, niin se varmaankin on«, sanoi Pyecroft.

Holmes pudisti päätään. »Hän ei kalvennut. Hän oli kalpea jo huoneeseen tullessamme. Sitä vastoin on mahdollista että...«

Hänen sanansa keskeytti sisähuoneen ovesta kuuluva koputus.

»Mitä hittoa hän koputtaa omalle ovelleen?« sanoi kirjanpitäjä.

Taas kuului koputusta ja nyt paljon kuuluvammin. Me katsoimme kaikki odottaen oveen päin. Katsoessani Holmesiin huomasin hänen kasvonsa jäykistyvän ja hän nojautui eteenpäin innokkaasti odotellen. Sen perästä kuului hiljainen, koriseva ääni, jota seurasi kiireinen koputus ovelle. Holmes ryntäsi raivoissaan ovea vastaan, mutta se oli sisäpuolelta lukossa. Hänen esimerkkiään seuraten hyökkäsimme mekin sitä vastaan koko painollamme. Toinen salpa antoi perään, sen jälkeen lensi toinen rikki ja ovi putosi jymisten alas. Me hyökkäsimme sen yli toiseen huoneeseen.

Se oli tyhjä.

Hetkisen ajan seisoimme hiljaa. Etuhuoneen puoleisessa nurkassa oli ovi. Holmes hyökkäsi sitä vastaan ja avasi sen. Nuttu ja liivi oli lattialla ja oven takana naulassa riippui Franco Midlandin rautateollisuusyhtiön johtaja housunkannattimet kaulan ympärillä. Hänen polvensa olivat käppyrässä ja pää riippua retkotti alaspäin kammottavassa asemassa. Hänen kantapäidensä koputus ovea vasten oli antanut sen äänen, joka herätti meidän huomiotamme. Ensi työkseni tartuin mieheen ja nostin hänet ylös. Holmes ja Pyecroft päästivät housunkannattimet irti, jotka olivat uponneet syvälle kaulaan. Me kannoimme hänet sitten toiseen huoneeseen, jossa hän nyt lepäsi kasvot harmaina ja työnsi ulos ja sisään tummansinisiä huuliaan joka hengenvedolla – hänestä oli vain raunio jäljellä siitä mitä hän hetkistä aikaisemmin oli.

»Mitä sinä hänestä luulet, Watson?« kysyi Holmes.

Minä kumarruin hänen ylitseen ja tutkin häntä. Hänen valtimonsa oli heikko ja säännötön, mutta hengitys tuli vahvemmaksi ja silmäluomet alkoivat vapista ja avautuivat puolittain.

»Hän oli jo melkein lopussa, mutta nyt hän alkaa jo toipua«, sanoin. »Olkaa hyvä ja avatkaa ovi ja ojentakaa minulle vesikarahvi.«

Minä avasin hänen kauluksensa, kaadoin vähän kylmää vettä hänen kasvoilleen, liikuttelin ylös ja alas hänen käsivarsiaan, kunnes hän alkoi taas hengittää luonnollisella tavalla.

»Nyt se on ainoastaan ajan kysymys«, sanoin minä kääntyen poispäin hänestä. Holmes seisoi pöydän vieressä kädet housuntaskuissa ja leuka rintaa vasten.

»Luulen olevan parasta, että kutsumme poliisin, vaikkakin mielelläni tahtoisin antaa heille täydellisen selvityksen samalla kertaa koko salaisuudesta.«

»Minulle on vallan käsittämätöntä«, sanoi Pyecroft, »miksi hän kuletti minut aina tänne ylös asti ja sitten...«

»Mutta sehän on aivan selvä«, sanoi Holmes kärsimättömästi. »Tätä viimeistä minä vain en ymmärrä.«

»Te ymmärrätte siis jutun muutoin?«

»Se on luullakseni aivan selvä. Mitä sinä sanot, Watson?«

Minä kohautin olkapäitäni.

»Minun täytyy tunnustaa, että se on minulle liian syvällistä«, sanoin minä.

»Jos sinä vain ajattelet ensimäisiä tapahtumia, niin huomaat kaikkien viittaavan samaan suuntaan.«

»No, mitä luulet niiden merkitsevän?«

»Katsoppas, koko asia riippuu kahdesta seikasta. Ensimäinen on se, että he pakottivat Pyecroftin kirjoittamaan selityksen, jolla hän sitoutui ottamaan paikan tässä huijausyhtiössä. Etkö sinä huomaa mitä se merkitsee?«

»En todellakaan ymmärrä.«

»Mutta mitä varten he olisivat pakottaneet hänen tekemään niin? Sillähän ei ollut mitään tekemistä sopimuksen kanssa, sillä sellaiset sopimukset ovat tavallisesti suullisia, eikä ole olemassa mitään syitä, miksi tämä olisi ollut poikkeus tavallisuudesta. Ettekö ymmärrä, ystäväni, että he halusivat saada herra Pyecroftin käsialan näytteen ja että tämä oli ainoa keino sen saamiseen?«

»Mutta miksi he tahtoivat saada näytteen minun käsialastani?«

»Niin, minkätähden? Siinäpä juuri solmu onkin. Sen ratkaistuamme olemme hyvällä tiellä tämän pienen tehtävän ratkaisemisessa. Minkätähden? On olemassa ainoastaan yksi tyydyttävä syy. Joku tahtoi oppia jäljittelemään teidän käsialaanne ja hänen piti ensin saada siitä näyte. Jos nyt siirrymme toiseen seikkaan, niin huomaamme niiden selvittävän toisiaan. Toinen tärkeä seikka on se, että Pinner ei pyytänyt teitä kirjoittamaan hylkäävänne paikan, vaan jättämään tuon suuren liikkeen johtajan siihen luuloon, että joku hänelle tuntematon herra Hall Pyecroft tulisi maanantaina ja ryhtyisi työhönsä.«

»Jumalani«, huudahti Pyecroft, »minkälainen sokea kana minä olen ollutkin.«

»Nyt te kai huomaatte käsialan tärkeyden. Jos teidän sijastanne olisi tullut konttoriin henkilö, jolla olisi ollut aivan erilainen käsiala kuin kirjeeseen käytetty, niin olisi kaikki ollut menetetty. Välipäivinä oli konnalla aikaa opetella matkimaan teidän käsialaanne ja hänen asemansa oli sillä tavoin turvattu, sillä minä otaksun, ettei kukaan konttorissa ollut teitä ikinä nähnyt?«

»Ei yksikään sielu«, mutisi Pyecroft.

»Aivan niin. Luonnollisesti oli perin tärkeää estää teidät peruuttamasta sanaanne ja tapaamasta ketään, joka voi kertoa jonkun toisen henkilön työskentelevän teidän nimessänne Mawsonin konttorissa. Sentähden antoivat he teille hyvän rahasumman ja lähettivät teidät Birminghamiin, jossa he varustivat teidät tarpeellisella työllä estääkseen teitä menemästä Lontooseen, jossa te olisitte voineet tehdä heidän salaliittonsa tyhjäksi. Sehän on selvää.«

»Mutta miksi olisi tämä mies ollut olevinaan oma veljensä?«

»No sehän on aivan selvää. Heitä on nähtävästi vain kaksi konnaa yhdessä nuotassa. Toinen on olevinaan konttorissa teidän nimellänne. Tämä esiintyi teidän palkkaajananne ja huomattuaan, ettei voinut hankkia teille työnantajaa antamatta asiasta vihiä kolmannelle henkilölle, jota hän ei mielellään tehnyt, niin muutti hän muotoaan sikäli kuin taisi ja luotti, että teidän huomaamaanne yhdennäköisyyttä voitiin pitää suvun yhdennäköisyytenä. Jollette olisi keksinyt tuota kultapaikkaa hänen hampaassaan, niin eivät teidän epäluulonne olisi luultavasti koskaan heränneet.«

Hall Pyecroft pudisteli nyrkkejään ilmassa. »Taivas«, huudahti hän. »Mitähän tämä toinen Hall Pyecroft on tehnyt Mawsonin konttorissa sillä aikaa kun minua on näin pahasti vedetty nenästä? Mitä me nyt teemme, herra Holmes? Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?«

»Meidän täytyy sähköttää Mawsonille.«

»He sulkevat lauantaisin kello kaksitoista.«

»Se ei tee mitään, ainahan talossa on joku porttivahti tai vahtimestari.«

»Niillä on todellakin aina vahti kallisarvoisten paperiensa takia, joita niillä on kassaholvissaan. Minä olen usein kuullut Cityssä puhuttavan siitä.«

»Sepä hyvä, me sähkötämme heti ja tiedustelemme onko joku kirjanpitäjä työskennellyt siellä teidän nimellänne. Se on kylläkin selvää, mutta mikä ei ole selvää, on se seikka, minkätähden toinen konna meni meidät nähtyään ulos huoneesta ja hirtti itsensä.«

»Sanomalehti«, kuului heikko ääni takanamme. Mies istui suorana lattialla, kalpeana ja kammottavan näköisenä, palaava järki loistaen hänen katseessaan ja kädet hermostuneesti näpelöiden kaulassa vielä näkyviä punaisia juormuja.

»Sanomalehti tietystikin«, huudahti Holmes innostuneena. »Niin typerä sitä voi ollakin. Minä ajattelin niin paljon meidän käyntiämme, että sanomalehti ei koskaan johtunut mieleeni. Siinä täytyy salaisuuden luonnollisesti ollakin.« Hän levitti sen pöydälle ja häneltä pääsi riemuhuudahtus.

»Katsoppas tänne, Watson«, huudahti hän. »Se on aikaseen ilmestynyt Lontoon lehti Evening Standart. Tässä on kaikki, mitä kaipaamme. Katsohan otsakirjoitusta: ’Cityssä tapahtunut rikos. Murha Mawson & Williamsin liikkeessä. Suurenmoinen sisäänmurtoyritys.’ Tässä on kaikki mitä tarvitsemme. Olkaa hyvä ja lukekaa se meille, me tahdomme kaikki mielellämme sen kuulla.«

Oli luonnollista, että se oli Lontoossa päivän suurin tapahtuma ja kertomus siitä kuului:

»Rohkea sisäänmurtoyritys tehtiin Cityssä tänään iltapäivällä ja päättyi se rikollisen kiinniottamisella sittenkun hän jo oli ehtinyt murhata yhden ihmisen. Jonkun aikaa on suurella vaihtokonttorilla Mawson & Williamsilla ollut huostassaan arvopapereita, joiden arvo nousee yli kahdensadantuhannen punnan. Liikkeenjohtaja tuntien tästä aiheutuvan vastuunalaisuutensa oli yrityksessä olevain suurten etujen perusteella hankkinut uusimmanlaatuisen kassakaapin ja pitänyt huolta, että asestettu vartija käveli konttorihuoneuston edustalla yöt ja päivät. Liikkeeseen oli edellisellä viikolla otettu uusi kirjanpitäjä nimeltään Hall Pyecroft. Tuo henkilö ei kuitenkaan näytä olevan kukaan muu kuin kuuluisa väärentäjä ja murtovaras Beodington, joka veljensä kanssa äskettäin päästettiin vapaaksi vankeudesta, istuttuaan siellä viisi vuotta. Tähän asti selittämättömällä tavalla onnistui hän väärällä nimellä hankkimaan paikan konttorissa, jota hän käytti ottaakseen jäljennökset useimmista lukoista ja hankkiakseen itselleen tarkat tiedot kassaholvin ja kassakaapin paikasta.

Lauantaina lähtevät Mawsonin kirjanpitäjät huoneustosta kello kaksitoista. Kersantti Tuson, eräs Cityn poliisi oli sentähden sangen kummastunut nähdessään erään herran tulevan konttorista kapsäkki kädessään kaksikymmentä minuuttia yli kaksitoista. Epäluuloisena seurasi hän miestä ja onnistui poliisi Pallackin avulla vangitsemaan hänet hänen vimmatusta vastarinnastaan huolimatta. Heti oltiin selvillä, että tässä oli tapahtunut rohkea ja suuri murtovarkaus. Kapsäkistä löydettiin näet amerikkalaisia rautatieosakkeita yli 2,800,000 dollarin arvosta ja joukko muihin yhtiöihin ja kaivoksiin kuuluvia osakkeita. Liikehuoneustoa tutkittaessa tavattiin onnettoman vahdin ruumis käppyrään käännettynä ja heitettynä suurimpaan kassaholviin. Murhattua ei luonnollisesti olisi löydetty ennen maanantaita, jos ei kersantti Tuson olisi miestä ruvennut epäilemään. Vahdin pää oli murskattu takaapäin hiilihangolla. On aivan selvää, että Beodingtonin oli sallittu tulla huoneustoon ilmoitettuaan jotakin sinne unohtaneensa ja että hän tapettuaan vahdin oli ryöstänyt suurimman kassaholvin ja lähtenyt saaliinensa matkoihinsa. Hänen veljellään, joka tavallisesti työskentelee yhdessä hänen kanssaan, ei näytä olleen mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mikäli tähän asti on saatu selville, mutta poliisi on ahkerassa työssä saadakseen selville hänen nykyisen olinpaikkansa.«

»Siinä tapauksessa voimme me vähän säästää poliisin vaivoja«, sanoi Holmes ja vilkasi hirvittävään olentoon, joka istui kykkyrässä ikkunan vieressä. »Ihmisluonto on kummallinen sekotus, vai mitä, Watson. Sinä huomaat, että murhamies ja viheliäinen raukka voi olla niin rakastettu, että hänen veljensä tekee itsemurhan, kun hän kuulee toisen tehneen itsensä syypääksi henkensä menettämiseen. Ei ole kumminkaan epäilystäkään siitä, mitä meidän on tässä tapauksessa tekeminen. Tohtori ja minä vahdimme täällä, olkaa, Pyecroft, niin hyvä ja käykää hakemassa poliisi.«


Lähde: Doyle, Arthur Conan 1923: Salaperäinen suojelija. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki.