Kalamies

Kalamies Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe

Meri kuohui, vyöryi voimassaan,

mies istui luona veen;

hän tyynnä katsoo onkeaan,

tyly saakka sydämeen.

Hän kuinka istuu, kuuntelee,

niin syvyys sylkähtää,

aalloista ilmi humisee

veen vaimo vaahtipää.

Se laulaa näin, se lausuu noin:

»Miks kansaa kiehdot mun

sa ihmis-eljin, ongelmoin

ylös kuolonhehkuhun?

Ah, tietäisit, kuink’ autuas

on kala kuilussaan,

astuisit, parka, paadeltas

terveyttä tuntemaan!

Meressä eikö päivä käy,

kuu päily kuohupäin,

taas kahta kauniimmalta näy

laineita hengittäin?

Sua eikö taivaan syvyys tuo,

sinikuulas soilu veen,

omat eikö kasvos kutsu nuo

kalpeesen kasteiseen?»

Meri huokui, huuhtoi rannalla

jo jalkaa onkijan;

povi hällä paisui kaihosta

kuin puoleen armahan.

Soi sanat noin, soi laulu näin,

hän kohtalonsa ties,

veti vaimo luo, hän vaipui päin,

ja oli mennyt mies.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.