Kalastajan kajuutassa
| Kalastajan kajuutassa Kirjoittanut Octave Mirbeau |
(Näyttämö kuvaa kalastaja venheen kurjaa sisustaa. Venhe on ankkurissa lähellä rantaa. On pimeä ja kylmä. Heikko yöllinen valo tunkee luukusta sisään ja valaisee laimeasti kajuuttaa. Lähellä kylmää rautauunia istuu äiti pienellä jakkaralla, imettäen pientä lastaan. Viisitoista vuotias tyttö on pitkällään kaislavuoteella. Kuusi lasta nähdään matelevan puoli pimeässä nurkassa. Toiset itkevät ja valittavat; toiset jo nukkuvat. Ulkona riehuu tuuli ja repii kajuutan sinkkikattoa. Laineet loiskavat ulkona. Silloin tällöin kulkee laivoja kaupunkiin päin. Kuuluu koneitten jyskinää ja höyrypillien huutoa).
Äiti: Paljoko on kello?
Tytär: En tiedä.
Äiti: On kai jo myöhä!...
Tytär: En tiedä.
Äiti: On jo ollut kauvan pimeä. Minusta näyttää että on jo ollut monta päivää pimeä... On kai jo myöhä... Sataako siellä?
Tytär: En tiedä... En minä luule satavan... Vaan minä luulen, että tuulee.
Äiti: Voi kuitenkin kuinka tuuli heiluttaa tätä venheparkaa ... kuinka se sitä jyskyttää!... Luuletko, että rupee satamaan?
Tytär: En tiedä.
Äiti: Siinä kun on rakoja, sen laidoissa, eikä sinkkipelti pidä vettä ... kunhan emme kastuisi kokonaan! Huh! kuinka on kylmä! Kun oltaisiin oikeassa huoneessa.
Tytär: Kun ei meistä kukaan huoli!
Äiti: Eihän ne meistä huoli, eihän ne meistä huoli! Surkeata on olla köyhä... Ne eivät anna meille enää mitään ... ne meitä kaikki kammoavat! (Äänettömyys)... Taitaa jo olla myöhä... Ei kuulu enää ketään rannalla kulkevaksi... Minä en kuule ketään, missään... taitaa jo olla myöhä. (Taas äänettömyys)... Ja kun ei ole mitä syödä, niin tuntuu vielä myöhemmältä!... kuule!
Tytär: Mitä?
Äiti: Katso, näkyykö vielä tulia rannalta?
Tytär: Mitä varten?
Äiti: Että jos on jo myöhä?
Tytär: En minä viitsi ... minua uuvuttaa ... minä jo makaan... Mitä se hyödyttää?
Äiti: Katsohan nyt kuitenkin.
Tytär: (nousee vastahakoisesti, avaa luuhun ja katsoo ulos. Tuuli puhaltaa sisään.) Huh, kuinka siellä tuulee! Eikä siellä näy tulta ikkunoissa.
Äiti: Eikö näy tulta ... on siis myöhä, kun ei näy tulta ikkunoissa!... kuule!
Tytär: Noh?
Äiti: Katso, ovatko lamput sillalla jo sammutetut?
Tytär: Ovat.
Äiti: Lamput ovat jo sammutetut!... Siis on jo myöhä!... kuule!
Tytär: Mitä nyt sitten?
Äiti: Kuuntele, vieläkö rantaravintolassa ollaan valveilla?
Tytär: En minä sieltä mitään kuule.
Äiti: Sinä et kuule mitään?... silloin on myöhä, hyvin myöhä ... katsoppas, sataako?
Tytär: Taivas on paksussa pilvessä ... mutta ei siellä vielä sada ... mutta tuulee kovasti.
Äiti: Näetkö sinä rantaa?
Tytär: Kyllä minä näen rannan...
Äiti: Näetkö niin pitkälle, että erottaisit jotain venhettä siellä?
Tytär: En.
Äiti: Etkö näe mitään?
Tytär: En.
Äiti: Minä luulen että on myöhä ... minä luulen, että on myöhempi vielä kuin eilen...
Tytär: (sulkee luukun ja panee maata vilusta väristen). Niin minäkin luulen, että myöhempi on kuin eilen.
(Äänettömyys.)
Äiti: Missä sinä olet? Minä en enää sinua näe...
Tytär: Minä makaan... Minä olen niin paljon kulkenut tänään.
Äiti: Isää ei kuulu tulevaksi... Hän viipyy aina niin myöhään.
Tytär: Se on kai vielä päissään.
Äiti: Onkohan veljesi tullut?
Tytär: On.
Äiti: Tiedätkö, oliko hän saanut kaloja?
Tytär: En tiedä ... mutta eihän nyt enää kukaan saa kaloja. (Tuuli tärisyttää venhettä, joka natisee liitoksissaan).
Äiti: Voin, kun se isä ei tule .. kunhan ei olisi mitään vahinkoa tapahtunut!
Tytär: Mitä vahinkoa? Sinä sanot, sitä samaa joka päivä... Niin kyllä, vahinkoa!... Se on päissään! Ja kun tulee kotiin, niin peittoo meitä kaikkia.
Äiti: Kun sillä olisi kaloja, niin ei se meitä peittoisi.
Tytär: Kaloja!... Ei nyt enää saa kaloja!... kahteen viikkoon ei ole kukaan saanut mitään.
Äiti: Kunhan ei vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa!
Tytär: Kunpa edes olisi tapahtunut!
Äiti: (vapisten) Elä puhu sillä lailla!.. Kukas sinua sitten elättäisi sinä paha lapsi?
Tytär: Kuolemmehan me kuitenkin nälkään.
Eräs lapsista (nurkasta päin): Minulla on nälkä!
Toinen lapsista (nurkasta päin): Minulla on vilu!
(Läheinen kirkon kello lyö yhtätoista).
Äiti: Kuule, se on yksitoista!.. Hän on taas päissään!.. Hän on mennyt kapakkaan.. Ja hän on päissään!.. Voi, hyvä Jumala!
(Lapsi alkaa itkeä hänen sylissään. Äiti alkaa viihdyttää sitä laululla, jonka vilu tekee väriseväksi).
Ensimmäinen lapsi: Minulla on nälkä!
Toinen lapsi: Minulla on vilu!
Äiti: Elkää lapset! Nukkukaa nyt! Minä laulan teille tuu-tuu-tuuti-tuuti-tuu! Pankaa lapset silmät kiinni, pankaa, pankaa silmät kiinni!
(Hän laulaa vapisevalla äänellä, siksi kunnes lapset rauhoittuvat. – Äänettömyys.)
Tytär: Minäkin nukun, minä en ole enää ollenkaan väsynyt.
Äiti: (Panee rintalapsensa riepukasan päälle nurkkaan): Minä en voi enää imettää. Rintani on kuivunut ... kuule!
Tytär: Anna minun olla .. minä tahdon nukkua...
Äiti: Eikö meillä ole enää ollenkaan leipää?
Tytär: Ei ole.
Äiti: Eikä yhtään kynttilää?
Tytär: Eikä ole! Jätä minut rauhaan! Minä tahdon nukkua.
Äiti: Minä en tahtoisi olla pimeässä, kun isä palaa.. Minusta näyttää, että se siitä yhä enemmän suuttuu.. Kuulehan nyt, elähän vielä nuku! Eikö meillä siis enää ole mitään?
Tytär: Ei mitään, ei mitään.. Voi! mikset anna minun nukkua?
Äiti: Se on sinunkin syysi ... mikset ole mitään tuonut tänään?
Tytär: Mistä minä tuon, kun ei kukaan anna! Tiedäthän sinä aivan hyvin, ettei meille enää kukaan anna! Minut ajetaan ulos joka paikasta .. minua haukutaan varkaaksi.. Tähän aikaan on niin paljon kerjäläisiä joka paikassa...
Äiti: Minä olin kuulevinani airojen loisketta tuolta ulkoa...
Tytär: Ei siellä ole ketään! Tuulihan se vettä läiskyttää! Ole nyt jo vaiti .. ja anna minun nukkua rauhassa.
Äiti: Mutta minä olen aivan varma siitä, että minä kuulin airojen käyntiä ulkopuolella.
Tytär: Ei siellä ole niin mitään! Sinä horiset! Laineethan ne on.. (Höyryvenhe kulkee ohitse ja huutaa pitkään ja surullisesti).
Äiti: Se on höyryvenhe, joka menee kaupunkiin. Se on se, joka vie ruokaa kaupunkiin. Luuletko sinä, että se on se, joka vie ruokaa kaupunkiin?
Tytär: En tiedä.
Äiti: Kyllä se on se. Jos isä olisi saanut kaloja, niin vaihdettaisiin ne huomenaamuna leipään. (Höyryvenheen pilli on herennyt huutamasta .. ei kuulu muuta kuin koneen jyskytys, joka heikkenee heikkenemistään, höyryvenheen kadotessa yön hiljaisuuteen). Jos sillä olisi edes viinatilkka pullon pohjassa, kun se palaa kotiin .. kun juopi, niin se lämmittää .. eikä tunne nälkää .. eikä tunnu köyhältä eikä kurjalta.. Kuule!.. (Äänettömyys).. Kuule! (Äänettömyys).. Hän nukkuu!.. Ne nukkuvat kaikki! Minäkin tahtoisin nukkua.. Tuuli tuntuu laimenevan.. Venhe ei enää heilu niinkuin äsken.. (Läheisessä kirkontornissa lyö kello kahtatoista). Kaksitoista!.. Hän ei enää tule tänä yönä.. Missä hän lienee?.. mitä hän tehnee?.. Hyvä Jumala, kuinka vatsaani vääntää! Sitä polttaa!.. Eikä ole mitä söisi... Kyllä tuuli jo puhaltaa heikommin.. Sitä tuskin kuulee enää.. Kun olisi tulta, että näkisi .. ne kun nukkuvat kaikki, niin minua pelottaa.. Kuule.. (Äänettömyys).. Kuule (Hän nousee, avaa luukun ja pistää päänsä ulos).. Taivas on pilkkosen pimeä... Ei enää tuule .. mutta sataa .. sataa.. (Sade alkaa rapistaa katolle). Kuinka siellä sataa! (Hän kumartuu ulkopuolelle). Ei näy mitään venhettä tulevaksi. (Sade kiihtyy. Hän sulkee luukun).. Hyvä Jumala, katto vuotaa! Lapset kastuvat, me kaikki tulemme läpimäriksi... (Hän heittäytyy tyttärensä viereen vuoteelle.)
Eräs lapsista (unissaan): Minulla on nälkä!
Toinen lapsista (unissaan): Minulla on vilu.
Äiti: Voih, nukkukaa, lapset .. nukkukaa, nukkukaa, hyvät rakkaat lapset! (Katto alkaa vuotaa yhä enemmän).
Octave Mirbeau.
Lähde: Päivälehti 23.9.1890.