Kalevala, Suomen kruunu
| Kalevala, Suomen kruunu. Kirjoittanut Arvid Genetz |
I.
[muokkaa]- Joki juoksevi jolea,
- Kymi vieno virtoavi
- Suomen suurella salolla,
- Kalevalan kankahalla;
- Illan kuu kuvasteleikse
- Pinnassa joen pimeän,
- Taivas siintävi sininen
- Synkän virran välkkehessä;
- Siinä joutsenet joluvat,
- Sinisotkat soutelevat
- Suomen vuon syväntehillä,
- Poukamissa pohjattoman;
- Näkinkengät kehkeävät,
- Sikiävät simpsukaiset
- Alla aaltojen syvien,
- Päällä mustien mutien. Mistä
- synty vuon valion? –
- Aamun pitkiltä pihoilta. –
- Minne lasku laajan virran? –
- Ihmisyy’n ikimerehen.
- Astui seppo äärtä virran,
- Tietä tietäjä käveli,
- Ihmeluontoa ihaten,
- Vuota katsellen Kalevan;
- Löysi raakun rantiolta,
- Siitä simpsukan heleän,
- Keksi kiiltoa ve’essä:
- Se on kulta kuultavainen.
- Virkkoi seppo seisahtuen,
- Itseksehen ihmetellen:
- «Kusta on kulta tänne saanut,
- Mistä simpsukka sijinnyt?»
- Runon joutsen joikueli,
- Laulun sotka lausueli:
- «Kullat on koiton kalliosta,
- Aamun aikaisen mäestä;
- Helmet on heristynehet
- Alle aaltojen tuhansin
- Vanhan Väinön kyynelistä,
- Itkuista ikirunojan.»
- Seppo sotkoa pyritti
- jou’utteli joutsenutta:
- «Saaos, joutsen, johtajaksi
- Tuonne koiton kalliolle!
- Sotkani, sukelteleite,
- Tuo syvältä simpsukoita!»
- Sai sotka sukeltamahan
- Alle aaltojen syvien,
- Nosti helmet herke’immät.
- Toi ne tietäjän kätehen;
- Joutsen johteli urohon
- Aamun kultakunnahille,
- Jossa viljalti viruivat
- Laulun kullat kuun ikuiset.
II.
[muokkaa]- Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat
- Ja helmet, itkemät ikilaulikon,
- Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee
- Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
- Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa
- Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,
- Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi
- Emoltaan armaalt’ aikana lapsuuden.
- Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa
- Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,
- Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki
- Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.
- Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää
- Kirkastain oksat kuusikon korkean,
- Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu:
- «Kas enteet uuden aamusen alkavan!»
- Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi,
- Ja juottuu sipru toisehen sipruseen,
- Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta:
- Sill’ ompi muoto kaunihin kanteleen.
- «Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä,
- Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan,
- Ja taaskin yltyy valkea rakkauden,
- Ja kansanhenk’ käy jällehen lietsomaan.
- Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,
- Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy;
- Alaisimelle ahkeran innon hän jo
- Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:
- Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa
- Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö
- Ja huokaamatta, taukoamatta takoo,
- Jott’ ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.
- Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa
- Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään –
- Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki,
- Ei tunnu pihtien pitämistäkään.
- Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,
- Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:
- Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt,
- Ja kaiku siin’ on Väinämön kantelon.
- Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo
- Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie,
- Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa
- Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»
III.
[muokkaa]- Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän,
- Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee!
- Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,
- Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!
- Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä
- Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!
Eliaksenpäivänä 1884.
Lähde: Jännes, Arvi 1889: Muistoja ja toiveita ystäville jouluksi. Weilin & Göös’in Osakeyhtiö, Helsinki.