Kalevala (Mendelin)

Kalevala. Kirjoittanut Irene Mendelin

Kalevala,

sana suuri ja sana soiva,

ikiajoista tarinoiva,

hete hersyvä hengen rikkaan,

kirkkaan, joustavan, mainehikkaan,

ihme kumma ja verraton,

meille Luoja sun suonut on.

Vuosisatojen kuluessa

maamme kylpihe hurmehessa,

hallamaillansa kansa raatoi,

sota sorti ja kalma kaatoi,

vainon miekka se salamoi, –

kannel korvessa vaikeroi.

Kuolla täytyykö kansan jalon,

mennä maineetta mailta valon

tuonen tummille tanterille,

kalman kaameille kankahille,

jossa paista ei päiv’, ei kuu,

tuike tähdenkin tummentuu.

Vaiko liikkuupi orjan lailla

oman auransa kyntömäillä,

viluvaltahan vieraan vaipuu,

vieraan tapoihin outoin taipuu,

hukkuu maineetta päältä maan

nimeen vierahan varjoovaan. –

Vieri vuodet ja vuosisadat. –

Eikö käänny jo onnenradat?

Eikö nouse jo unhon yöstä,

eikö nouse jo orjantyöstä

kansa kaunihin Kalevan,

heimo tietäjän, laulajan?

***

Kulki korpia nuorukainen –

hongat huojuvat huminoi,

salon hiljaus mielen tenhos,

tuuli aatosta monta toi –

etsi kannelta kadonnutta,

etsi soittoa soreaa,

vuosisatoja vaiennutta,

piilopirtissä nukkuvaa.

Kulki maita ja kulki soita

kera kerkeän ahavan,

kunnes myyränä onnen kerran

nosti ilmoille ihanan.

Silloin hajahti metsä me’elle,

laine lauloi ja kaisla soi,

korpikuusessa käki kukkui,

lehdot lempeät aaluvoi.

Yli maiden ja yli soiden

virret vanhat taas heläjää,

kertoo muinaisten aikain mieltä,

luonnon salaista elämää.

Kirkkahasti ne kuvastaapi

elonvaiheita ihmisen,

kertoo suuria sankartöitä,

laulaa taistelut sydämen.

Laulaa valkean neitivallan,

ison ikkunain iloja,

kodin kultaisen armautta,

emon lempeä ainoista.

Laulaa aatokset auvollisten,

mielen kulossa kulkevan,

synnyt syvät, ja lempiluotteet

maan ja manan ja taivahan.

Laulut luistavat loitommaksi,

virret vierivät merten taa.

Katsoo maailma ihmetellen

kohti kaukaista pohjolaa.

Raakalaiseksi arvatulla

runon rikkaimmat aarteet on,

laulunmahti ja runonponsi,

eepos ehjä ja verraton.

***

Kalevala,

sana suuri ja sana soiva,

ikiajoista tarinoiva,

hete hersyvä hengen rikkaan,

kirkkaan, joustavan, mainehikkaan,

miksi, miksi, oi verraton,

meille Luoja sun suonut on?

***

Ajan aallot

vaahtopäisinä kuohuu, pauhaa.

Maa jo kaipaapi tyyntä rauhaa –

kiista kansan on kilpatyö.

Viha hyytääpi veljein mielet,

viha kylmääpi pihtipielet,

oven rivasta vastaan lyö.

Pirstaleiksi

särkyneenä on onni Suomen,

mustaa murhetta tietää huomen,

ryhmiks hajonnut kansa on.

Mikä voima sen ehjäks saisi,

mikä voima sen nostattaisi

yhteistyöhön ja taistohon?

Lempi muinen

voitti sankarin tuonelalta,

kuolleeks silvotun kuolemalta

Luojan voiteilla omilla.

Miss’ oot uhraava, ylhä lempi,

muita suuremp’ ja puhtoisempi?

Tullos, kansani pelasta!

Kristukselle

Suomen runotar rakkahimman

uhras laulajan laatuisimman,

ikitietäjän mahtavan.

Eikö uhrata Suomen kansa

voisi pieniä kiistojansa

maansa puolesta sorean?

Väinön kansa,

Kalevalan tän suuren luoja,

ilon saaja ja ilon suoja

ollos kautta sa aikojen!

Sisäpuolella maasi rajain

sekä kultaisten kotimajain

voita voittoja valolleni.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.