Kalevalan kankahilla

Wikiaineistosta
Kalevalan kankahilla

Kirjoittanut Immi Hellén


Nyt seuraa mua kauas Karjalaan
saloille sankarten ja laulun maan.
Vuossatain taakse nyt me sukellamme
pyhäisä tunne polttain povessamme.
Me käymme Kalevalan kankahilla,
on sinipiiat siellä piilosilla.
Me nähdä saamme sorjan Mielikin
ja itse Tapion ja Nyyrikin.
Me näämme esi-isäin pyhät puistot,
ne nousee hämäristä kalliit muistot.
Me näämme ahot armaat Väinölän,
siimessä metsäin vetten välkynnän.
Ja on kuin säveleitä siellä soisi,
tarua kummaa hongat huminoisi,
kuin kielet kanteloisen heläjäis,
ja runoseppäin virret viriäis.
Me pistäymme moneen savumajaan,
me poikkeamme Ilmarisen pajaan,
me huikenemme näkyyn valtavaan,
kun seppo suuri takoo Sampoaan.
Vaan kenpä tuolla tulee kirjoreessä,
tulinen ruuna hopeenharja eessä.
Ka, Joukahainen kerskuileva mies,
vaan suohon päättyy poloinen sun ties.
Kullervon näämme metsän siimeksessä
puun kylkeen kuvioita piirtämässä
ja taas jo paimenessa karjoineen,
kun kiven saanut on hän evääkseen.
Ja tuolla rusopilven reunamalla
ken helskyttävi kultakangastansa?
Se ihanainen Pohjan neito on,
otsalla väike kuun ja auringon.
Ken tuonen tummaa virtaa haroo tuolla?
– Miks’ täytyi Lemminkäisen nuorra kuolla? –
Mutt’ äiti hengen kylmiin luihin loi,
sen äidinrakkaus vain tehdä voi.
Me täällä kuulla saamme synnyt syvät
ja viisauden kalliit kultajyvät.
Me saamme olla myöskin mukana,
kun käydään sotaa suurta valosta.
Tää ihmeen ihana on meidän retki,
sen juhlallisin kuitenkin on hetki,
kun Väinämöinen laulupaaelleen
käy helskytellen kieltä kanteleen.
Hän laulaa – ilman pielet iloitsevat,
ja Kuutar, Päivätärkin kuuntelevat,
ne hyppii kankahalla kannotkin,
ja louhet loukkuu, paukkuu paaetkin.
Hän laulaa – karhu, hukka, ilman kotka,
ja pääsky, peippo, rannan sinisotka,
maan matosetkin ynnä kalat veen
ne lumoutuvat soittoon kanteleen.
Ja kuuntelemme mekin silmät veessä,
me seisomme kuin iki-ihmeen eessä.
Tään tenhotarun meidän kansa loi,
sen ikiaarteheksi meille soi.
Ja vaikka rantamilla utuisilla
se syntyi nuotioilla nokisilla,
kun pitkä, pimeä oi’ Pohjan yö,
se on kuin kaikkein kirkkain helmivyö.
Se kaukomaille kantaa maineen maamme,
oi, sitä hellävaroin vaalikaamme!
Perintö pyhä, kallis isien,
se elää kautta vuosituhanten.

Joulupukki, 1935.


Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.