Kallis tomu
Ulkoasu
Kallis tomu. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio |
- Neito sorja valkohaivenissa,
- Niinpä vaatteissaki kokonaan,
- Istui päällä kummun unelmissa,
- Kummun, jonka alle maatumaan
- Laskettu on laulun mahti meiltä,
- Mahti, minkä saimme enkeleiltä.
- Neito maasta täyden käden multaa
- Taiten otti, sitä suuteli,
- Katseli ja käänteli kuin kultaa,
- Lausui: ”Virka mulle tietosi!
- Mitkä tunteet pyhän mullan valtaa,
- Kalleimman kun kätkee maailmalta?”
- Sitte neiti huokas: ”Miksi eri,
- Miksi linnun lailla lensi pois
- Seurastamme suuri Runeberg’i?!
- Oi, kun laulunsa nyt hauska ois!
- Nyt, kun kansa tanssiin valmistaikse,
- Nyt se onkin soittajata paitse!”
- Näin hän lausui. Silloin saapui poika
- Mustaa suruviittaa kantaen.
- Viitan helmassa on lauleloita.
- Neito poistuvi kun peläten.
- Kummun kukkulalle poika astui,
- Huokas, kyynelestä poski kastui.
- Kummun viereen kumartui hän tuosta,
- Laulut alas laski viitastaan;
- Esiin etsieli parhaan noista.
- Siitä hiljaksensa laulamaan
- Alkoi hän ja lintuin laulu tyyntyi,
- Virran vesi juoksemasta hyytyi.
- Vielä sävel: Lännen tuuli vieno
- Taukosi ja honka metsikön
- Seisahti; myös niittyvilla hieno
- Perhon kera vaipui lepohon.
- Kaikki lumos poika laulullansa.
- Ken hän on: niin, hän on suomen kansa.
- Neitonen, mi ensin istui tuolla,
- Suomalaisten kaiho, suru on,
- Konsanaan mi laulajan ei kuolla
- Suonut ois, ei mennä lepohon;
- Taukoomatta helkytellä vainen.
- Niin kuin sydän, rinnan omenainen.
- Kaiho katveesen käy, milloin kansa
- Laulaa opituita laulujaan.
- Runoruhtinaamme mullastansa
- Vielä viihdyttävi lapsiaan
- Siksi, kunnes lapset, maamme kansa
- Katsomahan pääsee johtajaansa.
- Sitä ennen käden täysi multaa
- Ottakaa ja sitä suudellen
- Lausukaa: On kalliimpaa kun kultaa
- Tomu laulajamme. Uudelleen,
- Koska Herra yhdistää tuon tomun,
- Saamme kuulla kantelonsa humun.
Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.