Siirry sisältöön

Kallis tomu

Wikiaineistosta
Kallis tomu.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Neito sorja valkohaivenissa,
Niinpä vaatteissaki kokonaan,
Istui päällä kummun unelmissa,
Kummun, jonka alle maatumaan
Laskettu on laulun mahti meiltä,
Mahti, minkä saimme enkeleiltä.
Neito maasta täyden käden multaa
Taiten otti, sitä suuteli,
Katseli ja käänteli kuin kultaa,
Lausui: ”Virka mulle tietosi!
Mitkä tunteet pyhän mullan valtaa,
Kalleimman kun kätkee maailmalta?”
Sitte neiti huokas: ”Miksi eri,
Miksi linnun lailla lensi pois
Seurastamme suuri Runeberg’i?!
Oi, kun laulunsa nyt hauska ois!
Nyt, kun kansa tanssiin valmistaikse,
Nyt se onkin soittajata paitse!”
Näin hän lausui. Silloin saapui poika
Mustaa suruviittaa kantaen.
Viitan helmassa on lauleloita.
Neito poistuvi kun peläten.
Kummun kukkulalle poika astui,
Huokas, kyynelestä poski kastui.
Kummun viereen kumartui hän tuosta,
Laulut alas laski viitastaan;
Esiin etsieli parhaan noista.
Siitä hiljaksensa laulamaan
Alkoi hän ja lintuin laulu tyyntyi,
Virran vesi juoksemasta hyytyi.
Vielä sävel: Lännen tuuli vieno
Taukosi ja honka metsikön
Seisahti; myös niittyvilla hieno
Perhon kera vaipui lepohon.
Kaikki lumos poika laulullansa.
Ken hän on: niin, hän on suomen kansa.
Neitonen, mi ensin istui tuolla,
Suomalaisten kaiho, suru on,
Konsanaan mi laulajan ei kuolla
Suonut ois, ei mennä lepohon;
Taukoomatta helkytellä vainen.
Niin kuin sydän, rinnan omenainen.
Kaiho katveesen käy, milloin kansa
Laulaa opituita laulujaan.
Runoruhtinaamme mullastansa
Vielä viihdyttävi lapsiaan
Siksi, kunnes lapset, maamme kansa
Katsomahan pääsee johtajaansa.
Sitä ennen käden täysi multaa
Ottakaa ja sitä suudellen
Lausukaa: On kalliimpaa kun kultaa
Tomu laulajamme. Uudelleen,
Koska Herra yhdistää tuon tomun,
Saamme kuulla kantelonsa humun.


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.