Siirry sisältöön

Kalmistotiellä

Wikiaineistosta
Kalmistotiellä

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan...
Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään...
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa se hämyinen tie –
oi sieluni, siellä
alabasterilinnas sa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.
Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden tutun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!
Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot.
sinut kauan jo kuulin, sun nään
Asun varrella kadun.
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.
On suuri se hetki.
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.
Asun varrella kadun.
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa se hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eloseppeles puno.
Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin –
kukaties se on huomen?
Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen.
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.