Kalpeat neidot
| Kalpeat neidot. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Monessa, monessa paikassa olen nähnyt neitoja, joiden kasvot ovat kalpeat. Olen nähnyt heidät ja joka kerta tuntenut, kuinka sydämeeni koskee...
Eivät he hae ihmisvilinää eivätkä juhlia, joissa lasit kilisevät ja tanssin säveleet mieliä kiihottavat.
He hakevat yksinäisyyttä ja syrjäisiä, hiljaisia katuja, missä kivetkin keskenään enemmän tarinoivat kuin ihmiset, jotka siellä astelevat.
Vaan jos ilmestyvätkin juhliin, niin he istuvat syrjässä ja huokaavat. Tai tanssivat, tanssivat niin hurjasti, että luulisi heidän jäsenissään tulisten nesteiden virtaavan.
Mutta silloinkin he keskellä hurjinta tanssiaan itkevät. Itkevät kyyneleitä, jotka vuotavat sydämeen. Sillä kyyneleet ovat heidän elämänsä ainoa lohtu.
Katsellessani teitä, kalpeat neidot, tulen minä aina surulliseksi. Minä ajattelen, kuinka te olette kuin ruusut, joiden nuput ovat kuihtuneet jo ennen kukiksi aukeamista.
Te ette ole nähneet päivän kirkasta valoa, vaan olette viettäneet elämänne nautintohetket – kärsimysten nautintohetket – öisessä hämäryydessä juoden yön päihdyttävää, hiuduttavaa juomaa.
Kun toiset etsivät elämänsä sisällystä nautinnon kuumissa huumeissa, valvotte te yksinäiset yönne kalvavien tuskien temmellyksissä, kunnes väsyneinä nukutte kyynelvirran polttavien pyörteiden syliin.
Te kalpeat neidot! Eikö teidän sielunne koskaan voi syleillä raikasta, ilorikasta elämää? Eivätkö koskaan saa edes huulenne punertua suudelman ihanasta nautinnosta?
Aina, ainako on huulillanne ja silmissänne päilyvä tuollainen jääkirkas kuoleman hohde?
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.