Kamtshatkalaisen vaimo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kamtshatkalaisen vaimo.

Kirjoittanut Fredrika Runeberg


Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: ”Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi.”

Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.

Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. ”Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan.” Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. ”Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin.”

Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.

Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain. Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas, hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.

Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin Amulamelalle sävyisät.

Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä. Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa tainnoksiin vaipuneen sisälle.

Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät juodaan.

Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: ”Nuku makeasti, nuku herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena, miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla. Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella.”

Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: ”Tummen tytär on sorea.”

”Niin on,” vastaa Amulamela.

”Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin tehnyt,” sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.

Amulamela laulaa yhä lapselle: ”Mutta, ell’ei Balakitg tule illaksi kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan.”

Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein sanoi hän: ”Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden.”

Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei virkkanut mitään.

”Huomenna lähden sinne.”

Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.

Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.

Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela astui hänen luoksensa. ”Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä, ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt. Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä ainoakaan nainen ollut.”

Reeka lähti.

Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.

”Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä.”

Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun. Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: ”Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus, Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa.”

Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä. Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa palvellut Shahin tähden.


Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.