Kana, joka hautoi ankanpoikia
| Kana, joka hautoi ankanpoikia. (Kertonut Mrs Harriet Beecher Stove.) Kirjoittanut Harriet Beecher Stowe |
| Suomentanut Minna Krohn. |
Oli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva Sulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui suorastaan Cursorien mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi niin suloinen, ett’ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä. Hän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra Sakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi vielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo maankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs kanajoukko voisi haluta.
Ei juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain niin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli kukon, herra Kukeliku’n erityisessä suosiossa, satelevien silmiensä, kiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden, joka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka, joka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli tyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei ollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta kuin omia kauniita sulkiansa.
«Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia», sanoi rouva Terävänokka, «silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan kymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia – oikea kunnia meidän sukupolvellemme – minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana vai eikö; mutta minä ennustan, ett’ei hänestä milloinkaan tule kelpo äiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa! Niinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt matoja, jotka joku muu on koonnut hänelle».
Mutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti, niinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva Terävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat pyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön näköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka olivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi puuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti viileän suloisena kesä-iltana.
Olipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät kauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille kopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa, että hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.
Päivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän pienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi ikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille lintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja pani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot, valkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän otti pois munan, ett’eivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä pieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä muodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.
Tämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville esittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.
«Kuules, Sakari», sanoi Tuomas, «Sinun pitäisi toimittaman itsellesi ankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille».
«Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa puhua siitä asiasta», sanoi Sakari. – «Eikö maksaisi vaivaa? Miks’ei? Niinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi että joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle ankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa vaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla alhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia».
Sakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa. Seuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana joulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti ihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: «kyllä äiti saapi nähdä», eikä sen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan seurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän ankanmunaa kuluneesta puukosta.
Samuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asui lähisyydessä, lammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se oli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari tiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja palasi iloisena kotiin.
Harmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö kiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä kävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella, raskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin harjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä. Herra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka näytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla kaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi jälleen.
«Herra varjelkoon, Monsieur Kukeliku», sanoi vanha rouva Kierotöyhtö, joka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse, «oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä, kuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa hänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori Pippuri on! Jok’ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää tuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja sanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo; siinä on kaikki, mitä vaaditaan».
Kun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen rouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli juhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa ja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva Kierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä väliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa koetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos liehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka hiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.
«Hyvä rouvaseni», sanoi hän, «te ette voi arvata, kuinka ikävä minun vaimoni on».
«Voi teitä kukkoja», sanoi rouva Punaterä, «kuinka vähän te käsitätte meitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!»
«Kunnian-sanallani», sanoi Kukeliku, «te arvostelette minua väärin, jalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää edes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä, jolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!»
«Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät tulleeksi suorastaan Turkinmaalta».
Ja rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli juoksevinansa tiehensä.
Rouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva Kierotöyhtöä.
«Katsoppas», sanoi hän, «kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken suosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokkaviisaaksi?»
«Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona», sanoi rouva Kierotöyhtö, «mutta semmoisia ne kaikki ovat».
«Niin, niin», sanoi rouva Terävänokka, «nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä elämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella pää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat kasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia».
«Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?» ihmetteli Kierotöyhtö.
«Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?» sanoi rouva Terävänokka. «Minä olen vakuutettu siitä, ett’ei hän osaa hautoa ainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa, «fiini» ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät tehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan, ymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava – vanha Pitkäkannus raukka! hän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa, että meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi olla».
Päivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein ainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta ja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä vettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa, varovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien kävi.
Vihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni untuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli ympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki munat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena äitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka vaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli pienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden vanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien huomiota.
Herra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa ja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta haudottua kananpoika-parvea: «erittäin kauniita, erittäin suloisia!» Rouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin jo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja Kierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.
«Antakaa meidän nähdä kananpoikianne». pyysi rouva Terävänokka.
«Voi herttaiseni», sanoi Kierotöyhtö, «kuinka ne ovat isänsä näköiset!»
«Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?» huudahti rouva Terävänokka. «Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia. Minä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki seurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä ruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat heillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat hirmuisiksi».
«Mitä minun pitää tekemän?» sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti hämmästyneenä.
«Sitä ei voi niin tyystin tietää», sanoi rouva Terävänokka, «kun ette kysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan. Minä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat seikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee koko heidän elin-ajaksensa».
Lörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan sydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen rakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan eriäväiset hänen omasta nokastansa.
«Ystäväiseni», sanoi hän miehellensä, «meneppäs tohtori Pippurille ja pyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan, onko apua vielä saatavana». Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot lasisilmät nenällensä ja sanoi: «Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen seikka – peräti outo!»
«Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?» kysyivät molemmat vanhemmat hämmästyneinä.
«Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys henkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi», sanoi tohtori.
«Oi, hirmuista!» huudahtivat vanhemmat. «Eikö siihen voi mitään?»
«Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella, joka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään olisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee muistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä juoda vettä».
«Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he näyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä», sanoi äiti. – «Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun syntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa suun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu siitä».
Samassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä ankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien alta.
Tästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista elämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin suinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa tahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen käyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan suinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin muutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui heikontumistaan äidin valta. «Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen teette», sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. «Te menette kadotukseen, ettekö te kuule?» sanoi herra Kukeliku.
«Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa», sanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. «Heistä kaikista, nimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea hulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla litteillä nokillaan».
«He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat», sanoi rouva Kierotöyhtö; «heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä ottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä surkeammaksi».
«Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa, niin ett’eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu kasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti raukalle».
«Se on oikein hänelle», sanoi rouva Terävänokka. «Miksi hän ei tullut minun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia hautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa tapauksissa on minun nyt häntä sääli».
Ankanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa rupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin kaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin määräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli heistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen säätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan. Päivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen, samassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden latvoissa.
«Tiedättekö jotakin?» sanoi isoin ankanpojista; «vaikka tohtori Pippuri on varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen halajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa – koetanpa kumminkin».
Hän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne levittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet uimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja ulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse, onnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian ne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.
«Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi päiviksi», sanoi rouva Terävänokka; «kaikki teidän pienokaisenne ovat uponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja, tirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän kaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei ymmärrä kasvattaa lapsiansa».
Rouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin tainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku’lle, joka par’aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.
«Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne» sanoi rouva Kierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, «teidän täytyy pysyä kotonanne ja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!»
Koska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri apulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti saapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa ja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin tullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja parannuksia.
Kun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän jalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että kaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö tointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. «Mitä te, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?»
«Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun syytä», sanoi vieras tohtori. «Suokaatte minun toivottaa onnea teille», sanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, «ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut».
«Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän naapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun ovat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä rouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varmaa». Samassa kuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla lenkutti kotia päin. Heidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat parhaimmalla tuulella.
«Mikä hauska päivä meillä on ollut!» huusivat kaikki yht’aikaa. «Me tiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat vanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä».
«Hyvä rouva», sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin todellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; «suokaatte minun toivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän toimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia ankkoja kuin juuri nämät».
«Anna minulle jalkaasi, ystäväni», sanoi hän vanhimmalle ankanpojalle; «ankat kartanossamme pidetään etevimpinä koko siipikarjasta».
Koko asia päättyi suureksi kunniaksi rouva Sulkatöyhdölle, ja kun ankat sitten uiskentelivat ylös ja alas jokea myöden ihastelevien kanojen läsnä-ollessa, katseli heitä myös herra Pippuri ja sanoi:
«Minä hoidin heitä, kun olivat pienet». Herra ja rouva Kukeliku kuiskuttelivat: «Meidän kasvatustapamme se on, joka on tehnyt heistä, mitä he nyt ovat».
Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.