Kankaankutojatar

Kankaankutojatar Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Kangasta yössä mä kudon, sammui jo kosijain valkeet,

kartanon seinille puhuu tuulen tyyntyvät palkeet.

Kammion seinälle heittää kuunvalo kummaa kukkaa,

tanhuten kankaan lointa, hyväillen hempeänukkaa.

Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,

kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.

Ikkunan edessä puusta laulaa veljeni sielu,

poikakin manalla ammoin, lemmikin ahmaisi nielu.

Kuolema kuunvalon reessä ajaa syvyyden rantaa,

kauneus karkonnut häilyy haamuna käytävän santaa.

Keväimen aikoja hautoo aatos, mennyttä surren,

muistoista varjoja heittyy haikeiksi kasvoni purren.

Tuttava uupui, hukkasin toisen, yksi on luona:

Kauneus jäi, kun erkani elämän kullasta kuona.

Humina huilunko ilmoja kiirii, nurmea mataa,

rukous mullasta huokuu, toiveet tähdistä sataa.

Kuulitko, vavahti kukka, yössä kun aukeni umpu,

yöllinen helähti ääni kuin orpo hopearumpu!

Maahiset unia kateen, häijyt, nähdä jo mahtaa,

kankaani kuvia täyteen valot ja varjot kun ahtaa.

Varhain on mieheni kuollut, nuori on kosija armain,

kultaista kangasta aloin, hopein päättänen harmain.

Ihana unten on kangas, mielen se tenholla täyttää,

ystävä luokse kun saapuu, jotakin hälle on näyttää!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.