Karhun-kirje Suomenniemeltä

Karhun-kirje Suomenniemeltä.*) Kirjoittanut Antti Karhu

Lokak. 29 p:nä.

Kaikenlaista.

Tässä seuraavat tapahtumat ovat kyllä todella niin totta, kuin että sinä päivänä oli Simonpäivä, jolloin tämä kirjoitus alku-aivinsa sai mutta tämän tahdon sillä nimellä nimittää useammasta syystä. Ensiksi siintä syystä että tämä paljon koskee itseensä allekirjoitettuun, ja toiseksi tämän aineen halpuuden tähden, koska olen aikonut, jos toimitus myöntää tässä lehdessä ensi vuoden alusta tyrkyttää lukijakunnalle elämäkerta-kirjoituksiani ja runokyhäyksiäni, niin huolettaa vähän, jos lukijakunta, joita on ensvuodeksi lupa tulla enempi, rupeaisi halveksimaan kirjoituksiani, että ei minun karkeaa nimeäni viitsisi alta katsoa, joka olisikin näin ylpeäluontoiselle miehelle, kuin minulle, hyvin karvas kuunnella. Ja pelkäämpä vielä niitä kirjoituskiistojakin, joita olen hyvin vastenmielinen näin riutuneella kirjoituskyylläni toimittamaan. On vasten luonnonlakiakin meikäläisen ruveta varsin paheita päältänsä torjumaan, silloin kuin ne vaan jonkun ajan levähdettyäänkin voipi kulettaa mukana. – –! No, hops, nyt asiaan!

Niinkuin sanoin, sinä päivänä oli Simon päivä. Olimme iltapuolella erään lehmäparitsniekan kanssa muutaman kauppamiehen kartanolla. Tuossa seisoa töllistelimme odottaen kauppiasta kotiin, joka oli maahanpanijaisissa naapurissa, niin tuo odotus kuin pistikin jo ikävältä! – vaan äläpäs – kuin tulla vihmasee toiselta puolen maantietä mies, ja se olikin Simo ja hän päätään nyökäten löi kättä kämmeneeseen ja sanoi, ”nyt on Simon päivä ja nostaen kättä ylöspäin, minä sanoin, joskohan tämä jo päivän onnittelemiseksi piisaisi vai pitikö vanhan tavan mukaan nostaa miestä vyötäreistä, johon hän hyvin kimakalla äänellään vastasi, ”mitäs siitä nostamisesta.” Tähän taas vastasin, niin saapihan p – n punnittamatakin, mutta Simo oli sillä päällä, että ei katsonutkaan hyväksi tuota minun vastaustani, vaan sanoi ”älä niin sano.” – ”käykää minun perästäni: Ja lähdettiin. – Joku centimetri? astuksittiin niin tulikin hyvin jyrkkä takaisin-kiepahdus, syystä kuin oli muka liika vähän ensin viinaa tuotu, siitä sitten toinen pullo jo juotu, ja toinen puoli päivällisille ravinnoksi suotu. No, mänin kauppiaan kammariin, jossa oli nykyinen v. t. lukkarimme; ja eräs räätäli. Simo taas sinne perästä, minä asiaa punnitsemaan, että minkä lystin kepposen tämä Simo teki meille? He sanoivat että ”se olis ilmoitettava Matti Meikäläiselle,” vaan minä arvelin että siellä on ne kuvat enimmäkseen niin rumia, jotka voisivat seurata myötä. Niin olisi sopivampi kirjoittaa johonkin muihin lehtiin ”kaikenlaista”.

Simo taas pani hyvin kimakasti ”mitäs siitä kirjoittaa” ”ja kuin taas kirjoitat niin kirjoita.” ja sanoi ”tule minun perästäni.” Ja silmäänsä iskien uudisti puhettansa usiammiten. No hyvä kaikki ajattelin ja alas taas topsia perästä, sillä matka ei ollut pitkä; hän vei minut kammariinsa. – No, alkoi katsella piironkiansa, vaan yhdessäkään lukossa ei ollut avainta. Hän mäni tupapuolelle, minä seisoa lämmittelin, sillä tuli paloi uunissa. Vähän aikaa odotettuani raoitin ovea, niin kuului hyvin kimakka ääni ”jos et anna minulle viinaa, niin otan velkakirjat mukaani ja mänen ulkomaalle niinkuin Karhulan Ant.” Ja jalka napsahti siltaan; silloin minä pois, enkä muuta tiedä kuin sen että se olikin se vanha

Antti Karhu.

Lähde: Lappeenrannan Uutiset 23.11.1888.