Karhun kirje Suomenniemeltä 18 9/3 89

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karhun kirje Suomenniemeltä 18 9/3 89.

Kirjoittanut Antti Karhu


Nyt olisi taas aikomukseni pistäytyä hyväin ystävien ja yleisön silmärilluihin olisipahan tuo sitten huvitukseksi eli harmiksi lukijalle. Mutta ajatukseni ovat niin haparoivia, että en oikein ymmärrä mistä taas alkasin, kirjoitus uutimet ovat hämärät ja himmeät, peukalo notkuu pelosta jo kynää musteesen pistäessä, kyynärpää värähtelee pöytään laskiessa. Sanalla sanoen kaikki on vastahakoista yritykseen. Mutta eihän rakas lukijakunta tuota pahaksune, jos otan kertoakseni tuon jo 25 vuotta takaperin vietetyn juoppous-yön sekä sen seuraukset. Siitä saadaan nähdä kuinka miehen mieli on liukisteleväinen niinkuin virsu vaivasen vaimon jalassa.

Todella olisi tarpeellista että ensin tarkoin jutella tämänkin asian eli mainitun yön alkukohdat, vaan kun se tulisi liiaksi väsyttämään lukijaa, niin lienee parasta että panen tähän vaan pääpiirteen, joka on runovihkossani ensimäinen ja aina piilossa pidetty.

Ensimäinen runo.[muokkaa]

Viinan ja tupakan tutuille, omasta kokemuksesta koonnut Suomenniemellä 1864. Antti Karhu.

Täss’ on veisu veikkosille
Karhun kynnellä kynätty,
Kyntökourilla kovilla
Muilla mielillä monilla
Niinkuin tästä nyt jo näette
Kun tään vähän veisun väätten
Kuinka käss’ on kyynäspäästä
Kynänvarressa vapissut
Ett’ on läkki loikahtunut
Paikoin sanat soentanut.
Yhtähyvin yrittänen
Minä runohon ruveta
Tuosta turhasta tavasta
Kuin on tulluna tutuksi
Meidän paikoilla pahasti
Kun on pieni poika jäskä
Tuskin yli kymmenestä
Jo on kukkaro kädessä,
Piippunyökki peukalossa.
Paiskaa pullin poskehensa,
Pistää piipun tulelle.
Tuopa tuottaapi todella
Miehen mielen miehekkääksi
Että huoruuden himossa
Sydämmensä sytyttääpi
Joka ihan inhottava
Toki on tuolla ijällä. –
Nyt mä aineeni alotan
Itsestäni ivailemaan
Koska elon entiseni
Olen harmiksi havainnut.
Minä vuoden viidentoista
Kahdenkymmenen välillä
Tällä vähällä ajalla
Elin monella tavalla:
Pesniveisuja vetelin
Että lauloin lukkarina
Konkkareisuja kokelin,
Kylän kujilla kävelin
Pimiöissä pihatoissa
Piippunyökki pivossani.
Koska vuosi ensimäinen
Kolmatta kymmentä alotti
Menin kerta kesäyönä
Poikajoukossa pihalle:
Tuolla tulin turmelluksi
Viinan kanssa vietellyksi;
Tuolta kotia kokelin,
Isän majalle matelin
Koska aurinko yleni
Lehmän lypsäjät läheni.
Tuossa mua toruttiinkin
Nurkulellen nuhdeltiinkin;
Tuopa tuottikin minulle
Muistettavan mieliharmin
Että saattoikin samoten
Omantunnon turmiolle.
Nytpä tahdon tavallani
Satutella sanojani:
Ottakaa oppi hyväksi,
Näistä suorista sanoista
Teille on karte kauhioista
Minun kurjan käytöksistä.
Ikä veljeni ihana,
Älä viivy viinan luona!
Älä myös pitkin pitele
Piippunyökkiä pivossa;
Tuopa pääsi pyörryttääpi,
Ymmärryksen eksyttääpi.
Elä sinä ensinkänä
Nuuskaruukkihin rupea:
Tuosta turpa turmeltuupi,
Nenärukka ruostettuupi,
Tuo ois suvella suloinen
Vaan on paha pakkasella.
Sepä parran paaduttaapi
Nenänjuuret jäädyttääpi.
Jos tulet tuohonkin tutuksi,
Älä pidä poskessasi!
Tupakka on tuhman muona –
Ken sen poskessa pitääpi
Sille turmion tekeepi
Että vihdoin se vetääpi
Ruskohelmen huulillesi,
Punapiirron pielehesi,
Poskipuolen pullistaapi,
Suusikasan kallistaapi.
Siitä liiasta limasta
Hammas rukka ruostettuupi
Että viimein velkoelee
Viinaryypyn vierehensä
Niinkuin on jo ennen nähty
Esi-isiin elämästä. –
Jos minun ikäni olisi
Kolmenkymmenen kohalla
Totta saisi vanhat vaarit
Elämänsä etehensä.
Nyt ois mutta oiva jouto
Vaan on minun aivan outo
Vanhain vaarien vikoja
Virteheni virutella
Kuin en ole itse paljon
Maailmata matkustana.
Vaan nyt parilla sanalla
Aion vaaria varoilta:
Jos oot tullut turmelluksi
Viinan kanssa vietellyksi:
Heitä kaikki jo lopelle
Koko turmio todella;
Nyt on loppusi lähellä
Ikäsi ilta käsillä.
Kohta kuolema kokeepi
Sua hautahan hakeepi!
Antakoon armon Jumala
Sulle lopun lohdullisen
Joka vähän viisauden
Minuun pilvistä puhalsi.
Nyt en virttäni viruta
En niin puolella puhetta
Koska päätä pyörryttääpi
Ymmärrystä eksyttääpi.

”Niin on, niin on maailmassa” sanoo eräs mieliviallinen suutari Savitaipaleella, ja sama lause täytyy omistaa minunkin tässä vietteleväisessä maailmassa, sillä useat kerrat ovat yllä olevan runopätkän loppupuolen muistutukset edestakaisin muistista luiskaneet, ja elämäni ehtopuolta pimeyden varjo hämärtänyt, että on oikein totuudella lausuttava:

Ah kurjii kuolevaisii
Maan matoi vaivaisii.
Pahuuteen taipuvaisia
Ja heikkoi horjuvii.
Nyt ijän iltapuoli
Jo hiipii hiljalleen
Vaan himo, synnin kuori
Se viipyy vitkalleen.

Antti Karhu.


Lähde: Lappeenrannan Uutiset 15.3.1889.