Karhunkirje Suomenniemeltä 18 16/12 89

Karhunkirje Suomenniemeltä 18 16/12 89. Kirjoittanut Antti Karhu

Rakkaat kansalaiseni! Nyi olemme taas ehdittäneet Jumalan avulla elämämme juoksun sille virstalle, jolloin olemme velvolliset tekemään tiliä ja punnitsemaan työmme todellisuutta lähtiessämme tolpan toiselle puolelle. Nyt lopetamme taas yhden vuoden, joka on (edeskin meille vanhoille) jo pitkä askel täällä elämämme liukkaalla ulapalla. Lopetamme tämän vuoden sanoin! Mutta emmepä tiedä jos saamme nähdäkkään uuden vuoden auringon koittavan valaisemassa tämän maallisen savimajamme seinämiä, sillä kaitsijamme käsi on alati ojettu meidän ylitsemme; yhdelle leveä ja armon aikaa punnitseva, toiselle raskas ja musertava, pois särkien meidän maallisen majamme kuoret.

Siis on nyt justin se aika vuodesta edessämme, että voin L. U. rakkaalle lukijakunnalle jättää tämän kuluneen (eli piammiten jo kuluneen) vuoden jäähyvästit. Ja jos olen näillä vähäisillä kirjeilläni tänäkin vuonna jotakin loukannut lain ja puhtaan omantunnon solvaukseksi, niin pyydän tästä pikemmiten tekemään itselleni muistutuksen, joko yksityisellä kirjeellä tahi Lappeenrannan Uutisten palstoilla (ei muissa lehdissä, sillä ne ovat minulle harvinaiset lukea), sillä minä olenkin vaan paikkakunnan mies, jos kohtakin vähän kansallisaatteella priiskoitettu, ja sempä tähden olen ikäänkuin velvoitettu paikkakunnan lehtiä lukemaan ja siihen vähäisiä yksinkertaisia katkonnaisia kyhäyksiäni tyrkyttämään.

Siis nytkin (jos Jumala elon päivää jatkaa) aivan tunkeutua arv. L. N. toimituksen ja sen rakkaan lukijakunnan suosiolliseen yhteyteen, katsomatta kateellisten kuiskutuksiin ja huomaamatta halveksijoitten äpäröiviä mielipiteitä.

Aikomukseni edelleen päin on (niinkuin tänä vuonna olen jo alkua paanut) halveksiminen ruotsalaisia virkakirjeitä suomalaisissa kunnissa. Sillä tämä asia taas eilenkin tunkeutui niin minun vereeni, että siintä on alati pysyvä myrkky kynän kärjessä viimeiseen hengen vetoon saakka! Vaan tästä ei nykyjään enämpi.

Tällä vuodella oli lupaukseni kirjoittaa elämäkerta, kirjoituksiani ja runokyhäyksiäni, vaan tämä lupaukseni supistui liika vähälle, jotta ei siintä ollut juuri mitään.

Siis nyt panen tähän vuoden lopulla erään vähäpätöisen, vaan todellisen ja mietittävän kertomuksen itsestäni.

Se kuuluu seuraavaisesti;

Vuonna 1875, maaliskuun alkupäivinä olin omalla nimelläni rahtimiehiltä tukkia vastaan ottamassa ”Lumme-lahdessa.” Tuossapa taas äijää kestittiin, vanhan tavan mukaan, ”herra kuin herra, joka rahan antaa,” sanoi vaan Puumalainen, ja rahat annettuani myllytuvassa, menin yökortteerini, Ville Kourion taloon puolenyön aikoina. Vatsa lienee ollut täytetty jollakin muulla, ei leivällä, makuusia oli vanhan tavan mukaan oven puolessa sijaitsevaan sänkyyn; jonka jalkapuolella seinällä oli pieni hylly. Tuossa nukahduttuani, näin senlasen ”ilmiön”, että sen hyllyn päällä eräs mies viskasi rykätyn kirjelapun minun rintojeni päälle, jossa oli seuraavat kirjaimet ja luku:

k. k. k. k. k. k. k. k. k. k. k. k. ?

s. s. s. s. s. s. s. s. s. s. s. s.?

Mistäs tiedät milloin kuolet.

Kunkas joudut, koskas kuolet,

Kuin et muista millä lailla,

Nautitset viinan väkevän.

Jos sää kurja kuolet kohta,

Tuossa turmion tilassa,

Ett’ on vatsa viinan kanssa

Täytettynä täpärälle,

Niin on vika viimeisessä

Hengenlähdössä lähellä,

Sen kuin kirjan kirjoitti

Ja sua muistutti monasti.

              ”                   ”

Katsokaapas rakkaat kansaveljeni! kuinka sydäntä liikuttavana muistutuksia eivätkö nämä liene meille heikoille majailevaisille tässä erehtyväisessä olennossamme syntiviettelyksiltä villityssä himoimme orjuudessa. – Siis nyt lopuksi veisatkaamme:

Varjele meitä Herra Krist’

Kaikista pirun kahlehist,

Joil’ jokapäivä kiertääpi

Eksyttää sinust’ pyytääpi,

Reväise rikki sanallas

Ja taluta sun laumahas

Meit eksyväisii lampaitas.

Sää olet tähän hetkeen ast’

Meill ollut tuntoa taivahast,

Niin auta vielä viimei’es’

Sielumme sodas tulises.

Kosk’ kuolo kovin kouriipi,

Tään savimajan särkeepi

Ja elon toisen tuottaapi.

Muuta parempaa ei voi nyt vuoden lopussa edestuoda teidän halvin kumppaninne ja matkatoverinne maailman turulla, se vanha

Antti Karhu.

Lähde: Lappeenrannan Uutiset 24.12.1889.