Karhunkirje Suomenniemeltä 18 27/3 89

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karhunkirje Suomenniemeltä 18 27/3 89.

Kirjoittanut Antti Karhu


Rakas lukijakunta! – Tässä tarjoan taas etehenne niitä vanhoja happamia, jotka toisinaan hyvinkin leukaperiä kaivelee niin että silmä luomet lupsahtelee, – mutta suokaa anteeksi uusiahan nämä teillen ovat. – Elämäkerta kirjoituksiani lupasin tämän vuoden alusta antaa, mutta ette suinkaan hyvät ystävät tulisi – tuosta ”hullua hurskaammaksi”, jos panisin nykyistä jokapäiväistä elämääni eteenne. Siitä seuraisivat vaan sanat: ”nyt kannoin vesisaavin tupaan, nyt läävään, – mutta kuin kapuan muutaman vuosikymmenen takaperin, niin johtuu ehkes joku ikävä ilta, ja joku murheellinen muisti mieleen, joista yhden nyt aion pannakin tässä esineeksi. – Näettehän, – naapurin pojilla oli muilla morsiamet lähitienoolle vaan tuotapa ei ollutkaan minulla, sillä aiottu oli vallan kaukana, mitäs tuosta: ”hölmö” kuin olin, niin alas itkeä jolista kotona, vaikka tosin on vanha sana että ”ei itku auta naima-asioissa”; enkä tuosta nähnyt minäkään suurta apua tulleen. Mutta tuossapahan kului taas tuokin ilta, vaikka ei ihan kaikki siinä, teimpähän seuraavan laulun joka on kolmas runo vihkossani.

Koti-olosta.[muokkaa]

Ikävästä iltasilla, omasta kokemuksesta koonnut 1866 Suomenniemellä Antti Karhu.

Ah! voi kuinka kauhiasti
Suru vaivaa mieltäni,
Koska elon ihanuuten
Ikävä on iltani.
Surun pilvet sammuttavat
Riemupäivät paistavat.
Sydäntäni rasittavat,
Vanhan ajan asiat.
Jo nyt murhe muodon repi,
Ilovuodet vankitit;
Tämän murhan mullen teki,
Veipä raajat raittihit.
Itkumielin ikävällä
Päiviäni päättelen;
Pitkällä myös pimiällä
Laulujani laittelen.
En mä turvaa tuttavista
Maailmansa pyytäne.
Suruin yli ystävistä
Lohdutust ei löytäne.
Ah voi maailmata toki
Kuinka synnit pyörryttää
Että saatan huomaans hokii
Seurahansa myönnyttää.
Auta mua armaisesti
Sinä turva totinen,
Että yöni rauhaisesti
Levossa nyt viettänen.
Minä synnin orjasuuri
Tosin olen, tiedän sen;
Vaan sä armollinen juuri,
Olet vielä Jeessuinen.

Jälki-pätkä.[muokkaa]

Ikävät on illat mulla
Kuin päivä laskee ja ruskot paistaa pilvihin,
Aatoksissa ahkerissa.
Suru loistuu ja ilo poistuu
Murhepilvet pisaroita
Sokioita satelevat silmihin.
Anna Luoja, luonnon herra,
Mullen vielä armosi ja apusi,
Ettän tunnen turvakseni,
Sinun aina itsellein.
Ja en taida tähän muuta,
Enkä huuda kun sä olet kanssani.

Ah rakkaat nuorukaiset, te jotka olette paljon valistuneemmassa aikakaudessa kasvatetut kuin yllä olevien värssyjen tekijä, älkää ylenkatsoi näitä nuoruutenne kopeudessa ja hekumallisen elämänne hempeydessä, sillä ainakin lienee hupaisempi vanhan ajatella nuoruutensa elämän parempia puolia ja niitä kasvavan kansan muistiin pusertaa, – ja, ah jos voisin yhdenkin rakkaan kansalaiseni sydämeen jättää itävän siemenen, joka tuossa turhuuden pellossa alkaisi rehoittaa ja näköpiirinsä kaunistaa tämänkin nykyisen maailman muodin ajalla. Sillä ikäväksi varttuu vanhempien mielestä tuo talveksi tullut yöliikunta, jota karvastelevalla mielellä pitäisi jokaisen itsestänsä irti hivuttaa, sillä mikä siitä useimmiten seuraa, on selvä itsestänsä eikä tässä selvikettä tarvitse. Vaan sydämellinen toivoni on että jos edes jokukin teistä, hyvät, nuorukaiset, ottaa vastaan ”hölmön” nimen ja välttää joitakin viisasten askeleita, niin on toivoni täytetty tuossa kohden ja sydämeni ilo viritetty täydelliseen päämäärään. – Ja teille, jotka esitykseeni tyydytty toivotan onnea ja myöten käymistä miehuutenne päivinä, sekä kaikkivaltian voimallisen käden johdatusta vanhuutemme aikana ja pyhäin patriarkkain kätten osoitusta viimeisessä hengenvedossa.

Antti Karhu.


Lähde: Lappeenrannan Uutiset 2.4.1889.