Karintausta

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Karintausta.

Kirjoittanut Elvira Willman-Eloranta


Kaukana saaristossa, mihin vaikuttimia hyvin harvoin saapuu ulkoapäin, missä jokainen elää enemmän tahi vähemmän omaa alkuperäistä elämäänsä, siellä myöskin tapaa luonteita, jotka ovat jyrkemmin kehittyneitä kuin esimerkiksi mantereella.

Saaristolainen elää suurimman osan vuotta omilla tiloillaan, vähälukuisen perheensä keskuudessa. – Taloja on harvassa, kyliä vielä harvemmassa, matka on pitkä kirkkoon, peninkulmia aavaa merenselkää. Torppari lähtee aniharvoin vähäisessä veneessään ulapalle kulkemaan. Lähtiessä voi olla hyväkin purjetuuli, palatessa täytyy usein soutaa, tuuli jos on vastainen ja rannat niin kapeat. ettei niissä ole helppoa luovia.

Saaristolaisen elämä onkin siksi hyvin yksitoikkoista, yhtä yksitoikkoista kuin aaltojen loiste hänen tupansa ikkunan alla. Meri on synkkä, katse ei läheisintä lahdenpohjukkaa kauemmaksi kanna, jos on syksyinen sää ja talvella ei pääse läheisestä torpastakaan valon tuike välkähtämään, sillä välimatka sinne on liian pitkä. Ja niin on saaristolainen suljettu omaan alueeseensa, myrskyisten säiden ja lumikinoksien keskelle. Ihmisten kanssa seurusteleminen onkin hänelle harvinaista ja sattumuksesta riippuvaa.

Saaristolainen on luonteeltaan kylmä ja karkea:

Paljon hän ei liiku ihmisten seurassa, hänen puheensa on lyhyttä ja katkonaista. Hän on tottunut vaikenemaan, veneensä perässä kun hänen täytyy kaiken huomionsa kiinnittää siihen oikulliseen auttajaan, joka on samalla hänen vaarallisin vihollisensa, ja joita vastaan taistellessa nopea teko on suuremmoinen kuin selittävä puhe. Sillä vihollinen on meri.

Meri tekee saaristolaisen jäykäksi ja tylyksi, meri tekee hänet epäileväksi ja meri tekee hänet vihoin huikentelevaiseksi.

Hänen luonteessaan on paljon merimiehen karkeutta.

Merimies on hänen usein ollutkin nuoruudessaan.

Merimies, joka pitkät ajat saa kulkea yksinäisillä merillä ja nähdä vilua ja nälkää, on vihdoin maihin päästyään niin iloinen, ettei hän tiedä, mitenkä itsensä hillitä. Hän hurjistelee, heittäytyy helposti viettelysten valtaan ja on sitä kevytmielisempi, mitä pitemmän hän tietää tulevan matkansa olevan ja maissa viipymisen ajan lyhyemmän.

Siksi hän ihan kuin kokoo itselleen iloa niiksi pitkiksi kuukausiksi, jotka hänen täytyy taas yksitoikkoisuudessa viettää, siksi hänen täytyy ihan kuin hetkessä nauttia sen, mitä häneltä kuukausien aikoina kielletään. Siksi hän ei uskalla mieltänsä mihinkään kiinnittää, sillä hän tietää, että hänen täytyy lähteä taas pois eikä hän tahdo eroamisen hetkeä katkerammaksi tehdä, kuin mitä se muutenkin on. Hän on kuin kesytön lintu, joka ei mihinkään kotiudu, vaan etsii olinsijaa siinä, missä sattuu. Hän on arka ja luulevainen, hän on kevyt ja huoleton, hän heittää murheen pois kuin joutavan vanhan vaaterepaleen ja on tyly, sillä hän tietää, että kaikki riippuu hänen omien jänteittensä kestävyydestä ja hänen omasta kylmäverisyydestään vaaran hetkenä. Hän on itsenäinen ja taipumaton myönnytyksiin muita kohtaan, sillä hän ei voi luottaa kenenkään apuun.

Hänen rakkautensa on hetkellistä ja tulista sillä muutaman yön saa hän nukkua rakastettunsa rinnalla. Sitten vartoo häntä jälleen kolkko koju jonkun vieraan laivan kannella.

Ankara kuin merimiehen elämä on saaristolainenkin.

Keväällä varhain, kun jäät vielä siintävät ankean meren selällä, täytyy hänen lähteä kalaan.

Ulapalla hän häärää lumikinosten ja jäiden keskellä pitkät päivät laskien rysänsä paljain käsin rantakylmään suolaiseen veteen. Väliin on hän puoleksi paleltunut, kun hän pimeän tullen vihdoin palaa kotilietensä äärelle.

Kun tulee sula maa, täytyy hänen ryhtyä peltotyöhön. Aamulla hän yhtä vielä lähtee kalaan, suurukseksi hän palaa kotia ja tekee sitten päivemmällä ankaraa kyntötyötä; kaivaa ojia tahi kuokkii pahasti juurittuneita mäkimaita. Kalastaminen kun ei aina yksin elätä, täytyy jokaisen olla sen ohessa joko torppari, päivätyömies tahi palvella taloissa renkinä.

Kesemmällä, kun tulee lahnan kutuaika koko kylä tahi talo, jos nimittäin talo on yksinäinen, lähtee kalaan.

Suuriin ruuhiin, jotka kantavat noin parikymmentä henkilöä, kokoontuvat isäntäväet, torpparit ja palkkapalvelijat. Nuotta lapotaan kulkien kädestä käteen kallioille pystytetyiltä kuivauspuilta ruuheen. Naiset asettuvat heti piitoille sitä paikkaamaan, pakinoiden ja nauraen keskenään, lapset kipuavat ruuhen laidalle – vanhemmat nimittäin, jotka ovat päässeet vanhempien kanssa kalaan pikkukalojen kokoojiksi, – nuoremmat ovat jääneet kotia nukkumaan. Vanhemmat naiset ja renkimiehet tarttuvat airoihin alkaen niitä liikuttaa niitten tasapainon avulla ja hetken pakistuaan, täytyy kaikkien vaieta, sillä liikanainen melu saattaisi pelottaa läheiset kalaparvet pakoon, ja vihdoin ei kuule muuta kuin airojen tasaista loisketta kun vene kiitää sinervällä veden pinnalla, kunnes se vihdoin häviää kesäiseen puolihämärään vaeltaen viheriöiden niemyeiden taa.

Nyt alkaa työ. Vyötäisiään myöten lähtevät miehet ja naiset kahlaamaan yökylmään, mutaiseen veteen, sillä tavallisesti vedetään kesemmällä niin sanottua rantanuottaa. Se kuljetetaan veneillä ensiksi niin, että se vähitellen sulkee lahden suun, josta se sitten käsivoimin vedetään pitkin rantoja. un kalat ovat joutuneet nuotan perukkaan, kierretään se siitä kuivalle maalle tahi nostetaan ruuheen. Savea ja meriruohoa roiskahtaa kalojen kera lahden pohjasta, sitä pirskottuu kalastajoiden kasvoihin, ja se ryöstää heidän vaatteensa ja tekee heidät melkein meripeikon näköisiksi.

Sitten alkaa ikävämpi työ. Kun kalat ovat saadut sumppuihin, soudetaan kotia.

Kaikkien vaatteet ovat läpimärät, ilma on kylmä ja kostea, aurinko on juuri nousemaisillaan ja ulapalla käy ankara tuuli. Soutajat istuvat piitoillaan kasvot valvomasta ja öisestä kylmästä pöhöttyneinä, silmät veristyneinä ja suunpielet jäykkinä väsymyksestä ja suolavedestä, jota alituisesti pärskyy kasvoihin. Vettä on ruuhessa piittoihin asti, laineet lyövät yli kokkalaidan ja tuuli puhaltaa vaatteiden läpi. Satamaan päästyä on vielä jälellä muuan työ. Vouti ja pari piikaa soutavat ulompana ankkuroidun sumppukaljaasin luo. Siellä heidän täytyy paahtavassa auringon paisteessa punnita ja paljain jaloin käsin asettaa levisköittäin eläviä kaloja suuren aluksen perään. Vasta puolipäivän tienoissa pääsevät he palaamaan kotiinsa.

Sillaikaa ovat toiset jo ehtineet antautua muihin askareihin.

Kotiin saavuttua ovat naiset sytyttäneet tulen autioon takkaan, ja nostaneet kahvipannun tulelle, toiset ovat kantaneet kylmää ruokaa pöydälle, jota on kiireessä ja nälässä syöty. Ja lipottuaan laihaa kalainlientä, on jokainen koettanut hetkeksi nukahtaa. Mutta uni ei paljoa virkistytä.

Toiset ovat liikanaisesta väsymyksestä niin ärtyneitä, että vaipuvat puolihorroksiin, olleen paljon väsyneempiä herätessään kuin levolle pannessaan ja toiset eivät voi nukkua ollenkaan varsinkin naiset valittavat viluansa ja lapset kyyristyvät sinne mistä kulloinkin löytävät vuodepaikkansa.

Karjapiikojen täytyy pian lähteä lehmiään lypsämään, emäntä tekee koti-askareita ja eikä isäntäkään aina ehdi nukahtaa.

Pian tulee suuruksen aika. Silloin väki kerätään syömään. Toisille ruoka maistuu, toisille ei, ja pian lähdetään peltotyöhön. Miehet tekevät toukoja, naiset puhdistavat ojia, levittävät lantaa tahi nuijivat turpeita. Päivä on paahtavat ja työ rasittaa. Auringon laskussa ovat peltoaskareet, mutta silloin sattuu, että joudutaan uudelleen kalaan, jos kalaparvi on nimittäin huomattu ja niin sitä voi jatkua aina kesän loppupuolelle saakka, kunnes kudun aika on ohi ja kalat häviävät syvempiin vesiin. Täten on saaristolaisen elämä usein raskaampi kuin pelloistaan yksistään elävän mantereen asukkaan.

Harvoin saaristolainen ehtii huvitella.

Lähimpään taloon on liian pitkä matka tahi sinne ei pääse ollenkaan. Täytyy kahlata metsiä, rantoja ja suoperiä, sitten lainatulla veneellä soutaa raumojen ja selkien poikki ja kulkea jalkasin elukanpolkuja ja kallioita, tietä kun ei ole ollenkaan saaristossa, kunnes vihdoin saapuu huvipaikalle. Jos ilma on suotuisa, on tällainen matka hyvinkin hauska, mutta jos sää on sateinen, on se kerrassaan kurjaa. Veneet ovat märät, polut ovat liukkaat ja likaiset, metsä on kostea ja kuusien oksista lähtee märkää sammaletta. Huvitakseen ei silloin saaristolainen lähde liikkeelle.

Saaristolainen on huvitellessaan vilkas ja kovin iloinen.

Koska hän aniharvoin saa huvitella, tekee hän sen silloin perin pohjiin.

Hänen liikkeensä ovat reippaat ja nopeat ja tanssista hän pitää ennen kaikkea.

Tanssi onkin hänen paras huvituksensa.

Sunnuntai-iltapäivänä ottaa hän salaa isäntänsä veneen, soutaa yhdessä jaksossa selkien poikki monta kilometriä, vetää veneensä maalle jollekin yksinäiselle rannalle ja lähtee siitä livistämään metsän poikki tiettyyn tanssipaikkaan.

Se on useimmiten jokin kallio, joka on kyllin suuri ja tasainen, että siellä voipi tanssia tahi useimmin vielä laivalaituri.

Sinne on väkeä kokoontunut peninkulmien takaa. Veneitten purjeet välkkyvät illan ruskossa, tyttöjen vaaleat huivit vilkkuvat purjeitten takaa ja harmonikan ääni kuuluu yli veden pinnan.

Meri on kirkas kuin suuri välähtelevä peili, rannat nokkineen ja kallioineen kuvastuvat suoraan sen kuultavaan kalvoon ja veneet kiiltävät kuin suuret valkosiipiset lokit toinen toisensa ohitse.

Airojen loisketta kuuluu, huutoja ja helähtäviä naurunpurkauksia, veneestä veneeseen huudetaan terveisiä, vaihdetaan komppasanoja ja remahdetaan nauramaan. Rannat kaikuvat, ääni jatkuu kauaksi tyyneessä ilta-ilmassa ja mailma on kuin täynnään riemuisata hälinätä.

Kun saavutaan tanssipaikalle, on ilo pian ylimmillään. Pojat pyöräyttelevät kookkaita, vilkassilmäisiä tyttöjään. Mitä suurempi vauhti tanssin pyörteessä on, sen hauskempi on heillä.

Saaristolaispoika uudessa urheilupaidassaan, lakki kenossa tarkastelee tyttöparveensa kuin hiljaa arvostellen heidän viehätysvoimaansa, hymyilee itsekseen kääntyen pikkuisen poispäin ja samalla tarttuen tyttönsä vyötäisiin. Hän kuuntelee hymysuin tytön komppasanoja, kiertää häntä sulavalla taidolla polkassa ja hihkasee väliin tehden tanssissa hullunkurisia temppuja.

Otsa on hiessä, lakki niskassa, hiukset valuvat ohimoille osaksi kiehkurassa, katse on välinpitämättömän varma ja liikkeet huolimattomat. Hän ihan kuin rehentelee notkeudellaan, sillä nopeat täytyy hänen liikkeensä olla purjeita tuulessa hoitaessa.

Saaristossa ovat juhlapäivät luetut. Jouluna, pääsiäisenä ja juhannuksena kokoonnutaan joskus kisailemaan. Mutta silloinkin on matka ollut vaikea. Tullessa on kyllä ollut kaunis sää, lähtiessä on ollut tuulta ja lumituiskua.

Siksi saaristolainen nauttiikin niin sydämensä pohjasta, kun hän kerran nauttia saa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi elämän joskus saada kiitää pois kuin tuulen siivillä. Vaihteleva on hänen onnensa kylmän ja aaltojen vallassa, hetkelliset ovat hänen tunteensa.

Verevä on pinta saaristolaispojan poskien, verevät ovat hänen tyttönsäkin posket. Ja tapahtumat saaristossa osoittavat kyllin, että meren on mielikin sen asukkailla. Siksi Kauko Lemminpoika on saduissamme Ahdin kanssa ja kepeä oli saaren neitojen rakkaus häntä kohtaan.


Lähde: Työmies 26.5.1904.