Karjala (1899)

Karjala Kirjoittanut Arvid Genetz

Kuss’ aallot Laatokan vuoriin lyö,

Kuss’ Imatran innot raukes,

Kuss’ uurtaa vaaroja Pielisvyö,

Siell’ ensin silmäni aukes,

Siell’ leikin lasna ma rantamalla,

Siell’ lepää heimoni nurmen alla,

Ja siellä neitonen Karjalan

Sai lempeni leimuamaan.

Siell’ elää kansa niin sitkeä

Kuin vaahteran latva nuori;

Se kyllin saanut on itkeä,

Mut vankkana on kuin vuori;

Se orjana ollut on ounaan herran,

Se vaivaa nähnyt on toisen verran

Kuin Suomi muu, mut murtumaton

Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan –

Sit’ usein lasna ma kuulin –

Ja vanhoja Väinön-laulujaan

Se laulavi partahuulin;

Ja urhot astuvat kumpuin yöstä

Ja kertovat muinaiskansan työstä

Ja neuvovat polvea nousevaa –

Oi Karjala, muistojen maa!

Siell’ ensin lempimähän mä sain

Tätä Suomen kansoa oivaa,

Ja puolueetuutta Ruotsin lain,

Jok’ orpoisintakin hoivaa,

Ja puhdast’ uskoa Lutheeruksen,

Mi mielen vaativi uudistuksen,

Ei tyydy paastohon, tuohuksiin,

Ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell’ opin ensin kammoamaan

Sit’ inhaa oppia uutta,

Ett’ ihminen on vain muodos maan,

Ett’ ei ole kuolettomuutta:

Se tarjovinaan on tiedon kultaa

Eik’ anna muuta kuin kalman multaa

Ja ympäristönsä saastuttaa –

Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen’,

Kuin kärsiä kansa saapi,

Jok’ ei ole vaan sopusointuinen,

Vaan kahtia raukeaapi:

Kuink’ alla kauhean veljesvainon

Ja alla vierahan vallan painon

Oot, Karjala, kauvan värjyillyt –

Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas

Ja Väinön kieltäsi hoidat,

Ei pelkoa sull’ ole kateistas,

Ei voittaa voi sua noidat:

Sä keväin kukkiva vanha tuomi,

Sä jälleen nuortuva vanha Suomi,

Sä talvet vihreä vanha kuus,

Sä Suomi Vanha ja Uus!

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.