Karjalan hongat

Karjalan hongat Kirjoittanut Herman Laukkanen

Soi solkihongat vierillä veen,

harjujen harjanteilla,

nuokkuvat notkeina hiljalleen

tuulissa tuntureilla.

Kattavat kauniin Karjalan maan

vihreiden salojen syliin.

Onnipa kulkevi kasvustaan

Karjalan köyhiin kyliin.

Talvella keskellä hongiston tuon

kaikuvi kaadon pauhu.

Keväällä vieriltä virtojen vuon

nousevi nuotiosauhu.

Kiitävät tukit kun järvihin päin

vauhtia vallattominta.

Katsoissa kulkua uittajan näin

riemusta laulavi rinta:

»Hei, silotukkini, riuskasti vain

kiitäös kauemmaksi,

kiitäös alas ja eespäin ain

sahoille sahattavaksi.

Sieltäpä sitten matkanne vie

suurien merten yli.

Takaisin koneina kulkevi tie

Karjalan nouseviin kyliin.

Eipähän ennen hongikkovyö

kansalle onnea tuonut.

Eipähän ennen kaatajan työ

hongista koneita luonut.

Herrat ne silloin hedelmät vei

raatajan raskaasta työstä,

raatajat vielä kun osanneet ei

herroja hiiteen syöstä.

Nyt ovat omamme hongikot nuo,

kansalle onnea tuovat.

Kouluja, tehtaita kylien luo

lauttamme laajat luovat.

Siksipä reippaasti raikua saa

rintamme riemustansa.

Soi, solkihongikko Karjalan maan,

onnesta raatajakansan!»

1927

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.