Karjalan hongat

Wikiaineistosta
Karjalan hongat

Kirjoittanut Herman Laukkanen


Soi solkihongat vierillä veen,
harjujen harjanteilla,
nuokkuvat notkeina hiljalleen
tuulissa tuntureilla.
Kattavat kauniin Karjalan maan
vihreiden salojen syliin.
Onnipa kulkevi kasvustaan
Karjalan köyhiin kyliin.
Talvella keskellä hongiston tuon
kaikuvi kaadon pauhu.
Keväällä vieriltä virtojen vuon
nousevi nuotiosauhu.
Kiitävät tukit kun järvihin päin
vauhtia vallattominta.
Katsoissa kulkua uittajan näin
riemusta laulavi rinta:
»Hei, silotukkini, riuskasti vain
kiitäös kauemmaksi,
kiitäös alas ja eespäin ain
sahoille sahattavaksi.
Sieltäpä sitten matkanne vie
suurien merten yli.
Takaisin koneina kulkevi tie
Karjalan nouseviin kyliin.
Eipähän ennen hongikkovyö
kansalle onnea tuonut.
Eipähän ennen kaatajan työ
hongista koneita luonut.
Herrat ne silloin hedelmät vei
raatajan raskaasta työstä,
raatajat vielä kun osanneet ei
herroja hiiteen syöstä.
Nyt ovat omamme hongikot nuo,
kansalle onnea tuovat.
Kouluja, tehtaita kylien luo
lauttamme laajat luovat.
Siksipä reippaasti raikua saa
rintamme riemustansa.
Soi, solkihongikko Karjalan maan,
onnesta raatajakansan!»

1927


Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.