Karjalan seminarin avauksessa Sortavalassa 20 p:nä Lokakuuta v. 1880

Karjalan seminarin avauksessa Sortavalassa 20 p:nä Lokakuuta v. 1880. Kirjoittanut Paavo Poutiainen

Mikä kansan kaikkialta

Läheltä ja loitommalta,

Aina Aunuksen rajoilta,

Kalevalan kankahilta,

Tänne Laatokan lähelle,

Pohjukkahan pohjosehen

Saattavi nyt saapumahan,

Tulvin koolle tulemahan?

Mikä miehet, mikä naiset,

Suuret, pienet, lapsukaiset?

Saiko sanomat sotaiset,

Kuulut muita kummemmaiset?

Joko vaara Väinölällä,

Vaino Väinölän väellä?

Onko rahvahan rajaisen

Vitsausta vihollisen,

Muukalaisen muinahista

Sodan sortoa suruista

Vielä vaivoin kärsiminen,

Viljoin verta vuotaminen?

Ei näin vaaran oo varalta

Koossa kansa kaikkialta,

Sota ei sovellu noille

Juhlaisille joukkioille,

Miehille miekattomille,

Neitosille nauraville.

Ihan on ilo-sijaksi

Sortavalamme somaksi

Juhlapukuhun puettu,

Kaupunkimme kaunistettu,

Riemu-portteja rakettu,

Köynnöksillä kaariteltu,

Lippusia liehuvia,

Tulia on tuhansia.

Siis on juhla joutununna,

Päivä kaunis päätynynnä,

Viikon täällä vuotettuna,

Kaihoin kauvan kaivattuna,

Valon juhla Väinölässä,

Kuulussa Kalevalassa,

Päivän uuden paistan nasta,

Henki-valon valistamasta.

Pitkä yö on poistununna,

Aamu armas koittanunna

Katalalle Karjalalle,

Tälle raukalle rajalle;

Uusi aika nyt tulevi,

Uusi päivä valkenevi,

Elon tuopi tullessansa,

Siunauksen seurassansa.

Siitä rahvas riemuitsevi,

Kansajoukko juhlailevi,

Siitä naiset naurusuulla,

Miehet mielellä hyvällä,

Emännät ilolla mielin,

Tyttäret vesissä silmin,

Siitä pietähän pitoja,

Ilojuhloa jaloa.

Laulu kaunis kaikuilevi,

Torvet monet toitottavi!

II.

Oi terve, oi terve tultuas,

Sä juhlaisa päivä, riemukas!

Sä valon oot aamu armahamme,

Sä kaivattu, kaunein Karjalalle,

Sä ikitoivomme ilmi jo tuot,

Sä ajan uuden, kirkkahan luot.

Nyt usvat ja yö pois hälvetä saa,

Valoisa kohta on Väinölän maa.

Oi terve nää rannat rakkahat,

Nuo kukkulat jylhät, juhlaisat,

Joiss’ sävel Väinämön kantelon soi,

Mi luonnon noin lumoin viehättää voi

Kaikk’ Karjala kohta kaikuelee,

Kun kannel sen uus’ soi, helisee;

Ja valo se lämpösätehillään

Satoisaks saattavi tienomme tään.

Oi terve sä kansa Kalevan,

Mi lauluistas muinen kuuluisan

Sait mainehen, arvon, riennä siis vaan

Nyt riemuiten valohon, kunniaan,

Henk’ isäin, heräys kansallinen

Sun rientoon saakoon, innostaen,

Niin nerosi, mainees, soittosi on

Korkeelle nouseva, verraton.

* * *

Oi Herra nyt Sua kiitämme

Sun lahjoistas, laupein Isämme!

Sä sanasi valo ja viisaus,

Sun Henkesi voima ja siunaus

Nyt ylhäältä meille lahjoita

Ja pimeys kauvas karkoita:

Tää hartahin rukouksemme on,

Oi Herra, Sulle se kelvatkohon!

P[aavo]. P[outiainen].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.