Karjalanradalta

Karjalanradalta kirjoittaa meille eräs matkustaja havaintojaan Kirvusta. Pahoillamielin katselee Sairalankylän talonpojat, kun heidän peltonsa, joka oli ainoa toimeentulonsa, tallataan, kaivetaan ja "fyllätään", tietää varsin hyvin, että palkkio rautatielle luovutetusta maasta on varsin pieni, siihen nähden mitä se maanala heille tuottaisi. Hyvillämielin sitävastoin katselevat liikemiehet, kun nykyjään satamääriin nouseva työväestö vilkastuttaa heidän liikettään, rikastuttaa heitä. Kenellä vaan on jotakin myytävää, niin kyllä ne kaupaksi käyvät ja oikeen hyvään hintaan. - Päiväsydännä saapuen luulisi työväkeä radalla ei ensinkään olevan, vaan katselepas etemmäksi. Siellä huomaat joka pihassa miehiä, ken kiviä poraten, kuka kaivaen, ken vääntäen. Kummastuen katselee vanha karrettunut, harmaapäinen vuosisadan vanha koivu Pohjolan salolla, joka on kuullut ainoastaan lintujen liverrystä ja jonkun harvinaisen metsästäjän pyssyn laukauksen, nähnyt ainoastaan jäniksen rauhassa juurellaan yönsä lepäävän, kuullut jonkun paimenen puhaltavan torveensa, - kummastuen kuuntelee ja katselee se, kun hänen vieressään kanuunan paukkeeseen verrattavia porauslatinkeja ammutaan ja satamääräinen miesjoukko hyörii. - Varmaan huokaa koivu raukka: "kohta lienee minunkin vuoroni tullut?"

[Lähde: Wiipurin Sanomat 27.4.1890 sivu 3]

[fyllätä, ruotsin fylla = täyttää; salo = asumaton metsäalue; latinki, ruotsin laddning = panos, lataus]