Kasvinkumppanit

Kasvinkumppanit Kirjoittanut Minna Canth

Yrjö oli lehtolapsi. Isästään hän ei tiennyt mitään ja äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessaan. Ei Yrjö enää häntäkään paljon muistanut. Hämärästi oli kumminkin mielessä, että hän kerran erään vieraan tuvan nurkassa repi jotakin vaimoa ja itki, kun ei se hänelle mitään vastannut eikä paikaltaan hievahtanut. Väkisen olivat sitten taluttaneet hänet siitä nurkasta pois.

Hänet oli pantu huudolle ja rikas Ulpasmäen isäntä otti hänet Kalle pojalleen leikkitoveriksi. Ihmiset kiittivät hänen onneaan, kun pääsi niin hyvään taloon, ettei suinkaan tarvinnut leivän puutetta kärsiä.

Mutta emännästä se ei ollenkaan ollut mieleistä. Kohta kun isäntä ajaa karahutti pihaan ja käsivarsillaan kantoi pojan kärryistä hänen eteensä, se jo niin pisti hänen vihakseen, että ärjäsi:

– Mitä hittoa tuolla tehdään? Kallelle leikkitoveriksi? Kaiken näköisiä! Vastusta siitä on, ei muuta.

Ja sen jälkeen hän aina Yrjöä moittiessaan lisäsi:

– Johan minä sen sanoin alun pitäin, ettei siitä pojasta ole muuta kuin kiusaa ja vastusta. Mutta minua ei uskottu silloin. Nyt kyllä huomaa itsekin.

Isäntää, näet, tarkoitti.

Jotkut sanoivat, että Yrjö oli Ulpasmäen isännän oma poika. Ja varma oli, että hänen äitinsä Ulpasmäellä palveli siinä vähää ennen, kuin siihen nykyinen emäntä tuotiin. Muita takeita ei huhun todenperäisyydestä ollut, kun tuo nainen ei itse mitään selvää antanut, vaikka häntä kuinka olisi houkuteltu.

Huomasi sen muuten jok’ikinen, niin talon väki kuin vieraatkin, ettei Yrjöstä iloa ollut. Ja kaikki he koettivat poikaa parantaa; mikä nuhteli, mikä tukisti, mikä neuvoi ja varoitteli:

– Nöyrä sinun pitää olla ja tottelevainen, kun olet päässyt hyviin ihmisiin. Etkö sinä laps’ parka ymmärrä omaa etuasi?

Taikka sitten näin:

– Hyi, hunsvotti! vielä sinä ilkiät juonitella. Mikä luulet olevasi? Ei sinun kannata ääntä pitää, jos oikein tietäisit.

Kallen tähden hän tavallisesti nämä torat sai, sillä hän ei tahtonut oppia käsittämään, että Kalle oli hänen isäntänsä ja että Kallella siis oli lupa häntä pieksää ja komentaa. Ensimmältä hän löi takaisin, niin että tuntui. Mutta siitä Kalle parahti itkemään, ja Yrjölle annettiin selkäsauna semmoinen, ettei hän sitä kesken unohtanut. Luvattiinpa vielä kahta kauheampi, jos hän toisen kerran uskaltaisi Kallea nykäistä.

Ei hän sitä tehnytkään, mutta sen sijaan itki ja huusi samoin kuin Kalle ennen; arveli, että nyt tulisi Kallelle selkäsauna vuorostaan. Mutta pahasti siinä erehtyi.

– Ole nyt huutamatta. Kalleko sinua löi? No, se muka sitte niin koski. Ähmissään vaan parkuu. Hiljaa siinä, taikka saat toden perästä.

Emäntä sillä tavoin haasteli. Kääntyi sitten joukon puoleen ja jatkoi:

– Eihän tuosta pojasta ole Kallelle leikkitoveriksi, kun se on niin ilkeä ja pahankurinen. Itsekseen tulisi lapsi paljoa paremmin toimeen.

– Kiljupas siinä, tiuskasi yksi piioista, Riikka niminen, ja tuuppasi poikaa niin, että se meni kyljelleen.

Yrjö parkaisi vielä kovemmin, silloin taas Riikka tukkaan ja pöllyytti aika tavalla.

– Elä huoli kurittaa, sanoi emäntä, ihmiset vielä sanovat, että sitä pahasti pidetään.

– Sanokoot! mutisi Riikka. Mutta kerran minä sille annan niin, että lähtee kait’ juonet.

Yrjö päätti nyt mielessään, ettei hän leikkisi enää Kallen kanssa. Kun Kalle huusi häntä luokseen, hän piiloutui nurkan taakse ja oli siellä äänettömänä kuin hiiri. Mutta Kalle silloin kanteli äidille. Miehissä haettiin Yrjöä ja kun löydettiin, niin niskasta vietiin hiekkakasalle, jossa Kalle häntä odotti.

– Ähä kutti, täytyipäs tulla, hän huusi vastaan.

Kun isäntä tai emäntä kävi kaupungissa, he aina toivat mukanaan suuria vehnäspullia Kallelle, joka sitten söi ahmi niitä posket pullollaan. Isä ja äiti oikein nauttivat sitä katsellessaan.

– Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies ainakin!

Äiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille teilleen.

Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle:

– Annas minunkin maistaa!

– Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle.

– Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta.

– Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin jälkeen.

Mutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö irvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas seurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin.

Vieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja ihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö oli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista pahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän!

Oli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän kohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä ja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui lattialla.

– Näissä on taskutkin, hän sanoi, kun Yrjö ei aluksi mitään virkkanut.

Hän vielä näytti niitä varmuuden vuoksi.

Ei Yrjö sittenkään ääntä päästänyt, katselihan vaan pitkään mustilla, terävillä silmillään.

– Eipäs anneta sinulle housuja, äiti sanoi, ettei anneta milloinkaan.

– Valehtelet, ärjäsi Yrjö.

Ja hän sävähti punaiseksi korvia myöten.

– Hame kuulutaan laitettavan Riikan vanhasta.

– Valehtelet! ärjäsi Yrjö uudestaan ja karkasi päälle, kiukusta puhisten.

Mutta ihmisiä oli saapuvilla, he juoksivat väliin. Kalle pääsi Riikan turviin ja tuvassa alkoi joukko taas päivitellä, kuinka pahasisuinen ja kateellinen tuo poika parka oli. Hänellä nyt muka pitäisi olla yhtä hyvästi kaikki kuin talon omallakin pojalla. Vaikk’ei ollut muuta kuin huutolainen ja äpärälapsi. Mutta se oli perinyt tuon luontonsa äidiltään, juuri semmoinen oli hänkin poloinen ollut.

Näitä puheita kuunnellessa asettui Yrjön viha; hän muisteli vaimoa, jota hän siellä tuvan nurkassa repi, ja mieli kävi niin ikäväksi, että vedet valuivat alas poskille.

– Nyt se vielä itkee ähmissään, sanoi Riikka ja silitteli Kallen tukkaa.

Jotenkin samaan aikaan heille ruvettiin aakkosia neuvomaan. Aapelus annettiin Kallen käteen, mutta Yrjö sai katsoa siihen myöskin, että Kallea paremmin haluttaisi, sillä häntä siinä oikeastaan neuvottiin. Mutta Yrjöllä oli terävämpi pää, hän oppi tuota pikaa ensin aakkoset ja sitten suoraa päätä lukemaan. Kalle jankkasi vielä tavaamista, kun Yrjö jo sai selvän mistä kirjasta hyvänsä.

Emäntää harmitti.

– Kallen kiusalla se vaan, hän sanoi. Mutta ei hän sillä pitkälle pääse, siihen se jää, kun Kalle kouluun pannaan.

Niin kävikin. Kalle lähetettiin kouluun lukujaan jatkamaan. Yrjö taas samana syksynä sai ruveta paimentamaan. Sen jälkeen pojat vähemmän olivat yksissä, Kalle oleskeli lupa-ajat kotona, sillä koulu oli etäällä, ja Yrjön annettiin mennä renkien mukana työhön. milloin ei paimenessa ollut.

Vähitellen he vieraantuivat toisistaan, varsinkin sitten kun Kalle muutamain vuosien perästä tuli lyseoon. Hänestä, näet, aijottiin tehdä pappia.

– Siitä ehkä tulee vielä rovasti, taikka hyvästä lykystä piispa, sanoi emäntä. On semmoisia kummia ennenkin nähty.

Hän kuvaili jo mielessään, kuinka suurella kunnioituksella häntä otettaisiin vastaan pappilassa rovastin äitinä, ja kuinka kaikki herrat ja rouvat tungettelisivat katsomaan ja tervehtimään häntä, joka semmoisen pojan oli kasvattanut.

Ei kumma, että tulevalle rovastille koetettiin laittaa kaikki niin hyvin kuin suinkin voitiin, sekä ruuan että muun puolesta. Paras kammari annettiin hänen haltuunsa, ikkunaan pantiin valkoiset verhot ja uusia huonekaluja teetettiin. Niin oli sitten komea, kuin herraskammari ainakin.

Kesäluvalle häntä silloin odotettiin. Hän oli päässyt viidennelle luokalle ja emäntä laski, ettei siihen olisi kuin seitsemän vuotta korkeintaan, kun Kallea papiksi vihittäisiin.

– Herra jumala, huudahti Riikka, vieläköhän tuo silloin muistaa, että minä häntä ennen sylissäni kannoin.

Isäntä oli itse häntä hakemassa kaupungista. Kello kuuden aikaan illalla he ajoivat pihaan.

Yrjö oli lastualla, aidan kupeella halkoja hakkaamassa. Hän vetääntyi puupinon taakse, josta heitä sopi hyvin katsella, tulematta itse huomatuksi.

Kylläpä olikin hienon näköinen! Samettilakki päässä, lyhyt muotitukka ja vaatteet kaikki herraskuosiin. Kun hän hyppäsi alas kärryistä ja katseli ympärilleen, oli hänen koko olennossaan niin paljon uutta ja vierasta, ettei häntä mitenkään enää olisi entiseksi Kalleksi tuntenut. Ja hän toi kaupungin ilmaa mukanaan talon täyteen.

Yrjöä se enin vaivasi, muut sitä eivät niin huomanneetkaan. He seisoskelivat siellä Kallen ympärillä, mielissään, jos hän suvaitsi antaa heille sanan tai pari. Riikka se varsinkin oli kuin taivaassa, silmät kiilsivät ja vanhat poskipäät vielä melkein hehkuivat. Eikä huulien takana herneet varmaankaan olisi tänä iltana säilyneet.

Yrjö pysyi halkopinon luona kaiken iltaa ja löi puita niin, että lastut lensivät. Kahdesti saivat huutaa häntä illalliselle.

– Onko se siellä? hän kysyi siltä piikatytöltä, joka viimeksi huusi.

– Kuka se? Kalle herrako?

– Niin juuri.

– Eikä ole. Pistäytyi äsken, mutta meni takaisin kammariinsa.

Yrjö iski kirveensä halkoon kiinni ja läksi tupaan.

Hän istui vielä penkin päässä ja söi, kun Kalle tuli ovesta sisään.

– No, täällähän se nyt on. Hyv’ iltaa, Yrjö! Tokko sinä minua enää muistatkaan?

Yrjö punastui.

– Mehän opettelimme lukemaan ennen yhdessä. Ja sinä pääsit minusta edelle. Mutta tulepas nyt katsomaan kirjojani. Niistä tuskin saat tolkkua.

Hän vei Yrjön kammariinsa ja antoi hänelle yhden vieraskielisen kirjan toisensa perästä käteen.

– Luepas! hän nauraen sanoi.

– Enhän minä osaa. Lieneekö latinaa?

– Latinaa se on. Ja tuo on kreikan kieltä. Täällä sitten vielä ranskaa, saksaa, venättä –

Yrjö hämmästyi sitä opin paljoutta ja kiirehti panemaan kirjoja takaisin pöydälle;

– Elä mene vielä, minä tarjoon tupakan.

– Kiitoksia, en välitä.

Pois hänen täytyi päästä; ei jaksanut kärsiä, että Kalle ilkkui ja ylvästeli tiedoistaan,

Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka. Ja se harmitti, – sekä harmitti että painoi.

Jälelle hän oli jäänyt peräti. Eikä ollut toivoa yhyttämisestä milloinkaan, kun se tie oli hänen kohdaltaan kerrassaan tukossa.

Hän istui tallin kynnykselle, pureskeli varpua ja katseli maahan. Rengit vetivät sikeätä unta vinnillä, hän yhä valvoi.

Tulevaisuutta hän siinä koetti hiukan ajatella, mutta tänä iltana se hänen mielestään oli iloton ja harmaa. Mieli kävi raskaaksi; tuntui siltä, ettei hän välittänyt mistään koko maailmassa.

Siihen nukkui viimein seinän viereen nurmikolle; ei huolinut kiivetä ylös toisten luokse tavalliselle yösijalleen. Kosteata oli ja kylmää, mutta siitä hän viis.

Vinha tuuli hänet seuraavana aamuna herätti. Vilu oli niin, että hampaat suussa kalisivat. Mutta sille hän kyllä neuvon tiesi. Valjasti hevosen auran eteen ja meni kyntämään. Siellä kun oikein voimiaan ponnisteli, niin tuli kait’ lämmin. Semmoisella innolla hän ei koskaan ennen auraa multaan painanut kuin nyt.

Tahtoivat nuo illalliset synkät ajatukset aina vähän päästä nousta uudestaan mieleen, mutta kun silloin tarttui järin kovemmasti auran kurkeen, niin äkin ne haihtuivat.

Eikä hän tästä talosta kesken poiskaan lähtisi, vaikka harmissaan oli joskus sitä miettinyt. Ja päässyt hän kyllä olisi, sillä pitäjä ei enää moneen vuoteen ollut hänen edestään mitään maksanut. Nyt hän palveli ruuan ja vaatteen edestä, muualta ehkä olisi saanut vähän palkkaakin.

Mutta nuo pellot ja pientaret, nurmet ja kivet, nurkat, pielet, kaikki oli rakasta, vanhaa tuttua pienuudesta saakka. Hän oli kasvanut niihin kiinni, sydä-juuretkin katkeaisi, jos niitä ero tulisi.

Eihän muut talot taloja ollutkaan hänen mielestään; hän ihmetteli, kun vaon päässä levähti ja katseli ympärilleen, eikö tämä kaikkien mielestä ollut vallan toista kuin mikään muu talo maailmassa. Vai hänenkö silmissään ainoastaan se oli niin verraton?

Ja sitten tuo ruuna, jota hän oli ruokkinut varsasta asti, ja joka hänet tunsi, eikä totellut ketään niinkuin häntä. Kuinka hän siitäkään voisi luopua? Ei millään mahdilla.

Yrjö silitteli hevostaan ja puhui sille semmoisia lempeitä sanoja, joita ei kenellekään ihmiselle ollut vielä elämässään puhunut.

Koko päivän hän kynti. Iltapuoleen sateli, mutta hän ei siitäkään välittänyt, kynti vaan.

Kun sitten viimein vei hevosen hakaan, tunsi hän paluumatkalla, että oli tehnyt sen päivän kovaa työtä. Väsynyt hän oli ja viluinen; sataa alkoi yhä rankemmin ja hänen ohuet vaatteensa kastuivat läpimäriksi. Ei auttanut muu kuin ottaa juoksuun.

Kepeästi jalat sentään liikkuivat vielä. Hän ryntäsi läähättäen lämpöiseen tupaan.

– Tuossa tulee juuri paraiksi, huusi Riikka vastaan. Saat juosta yksin tein kauppapuotiin ostamaan pullon punssia ja puntin papyrossia. Kalle herralle tuli vieras.

– Kolme virstaa tuulessa ja sateessa edes takaisin! Kyll’en lähde. Menköön joku muu, minä tänä päivänä olen tehnyt osaltani ihan tarpeeksi.

– Että sinä ilkiät! Nuori poika, huviksesihan tuon teet. Kalle herra antaa papyrossin palkaksesi.

– Pitäkää papyrossinne, minä en lähde.

Hän seisoi uunin luona ja lämmitteli käsiään:

– Nähdäänpäs, etkö lähde. Vai sinä tässä –

Riikka meni kantelemaan emännälle, emäntä isännälle ja yhdessä tulivat kaikki kolme takaisin tupaan. Isäntä edellä, emäntä ja Riikka voitoista tyytyväisinä jäljessä.

– Sinä tottelematon lurjus! Muistatkos neljättä käskyä? ärjäsi isäntä ja katsoi häneen tuikeasti, laskiessaan rahan ja tyhjän pullon hänen käteensä.

Saarnaa seurasi pitemmältäkin, mutta Yrjö ei ruvennut sitä kuuntelemaan. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi ovesta ulos.

Veri kiehui suonissa semmoisella ilveellä, ettei hän enää vilua paljon tuntemat. Satoi niin paljon kuin taivaasta alas mahtui. Mutta hän astui vaan verkalleen ja antoi uhalla vaatteensa kastua niin, että vesi niistä juoksi virtanaan.

Eikö liene papyrossipunttikin kastunut, vaikka oli tosin paksun paperin sisässä.

– Minkäpä minä sille mahdan, hän mutisi sitä katsellessaan.

Mutta huulilla näkyi pilkallinen hymy.

Kalle herra tuli portaille häntä vastaan. Silmät säkenöivät kiukusta.

– Missä sinä niin kauvan viivyit? hän tiuskasi.

Samalla sai Yrjö semmoisen korvapuustin, että maailma musteni edessä ja korvat alkoivat humista. Hän ei ennättänyt vastata, ennen kuin Kalle herra antoi vielä toisen ja kolmannenkin iskun.

– Olet, ruoja, antanut sen vielä kastua! hän huusi hammasta purren.

Yrjö tunsi, että oli hän kyntänyt sen päivän. Jos hän olisi tavallisessa kunnossaan ollut, niin takaisin totta vie, olisi Kalle herra saanut runsaalla mitalla. Mutta nyt hän rupesi vaan vapisemaan ja kyynelet täyttivät silmiin. Eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Sen verran juuri kykeni, että pakoon ehätti tallin vinnille, ennen kuin neljäs korvapuusti tuli.

Siellä renki Aaro jo oli makuulla. Hän oli vanhan puoleinen, herännyt mies. Valvoi vielä, kun Yrjö tulla puukkasi ylös ja alkoi purkaa mielensä katkeruutta.

– Mokoma syöttiläs ... vasta kertana saa mennä itse ... minä vähättelen ... kun koko päivän olen ollut työssä ... hän laiskotellut ... syö ja juo eikä tee mitään muuta...

– Elä ole milläsikään, Yrjö! sanoi Aaro. Kyllä tulee aika, jolloin taivaan herra maksaa itsekullekin töittensä jälkeen. Muista rikasta miestä ja Latsarusta... Mitä siitä, jos me nyt täällä lyhyen aikaa kärsimme, kun sitten pääsemme taivaalliseen iloon, jota ijankaikkisesti kestää. Mutta Kalle herra saa, silloin vuorostaan kärsiä helvetin loppumatonta tuskaa ja vaivaa... Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys, sanotaan sanassa...

Yrjö herkesi nyyhkyttämästä ja kuunteli. Hänen mielikuvituksensa oli vireillä; elävästi näki hän edessään Kallen tulisten liekkien keskellä, hän valitti ja huusi, kasvot vääntyivät tuskasta, hän nosti kättään ylös heitä kohti, siellä missä he Aaron kanssa rauhassa lepäsivät Aaprahamin helmassa, ja hän huusi ja rukoili, että he armahtaisivat.

Yrjölle tuli paha olla.

– En minä sitä jaksaisi nähdä... Ei semmoista rangaistusta sentään muutamain korvapuustien tähden ... varjele Luoja! En minä sitä tahdo... Kärsiköön hän vähemmän vaivaa tulevassa elämässä ... minä vähemmän tässä, parempi sillä tavalla.

– Sinä jumalaton! Menetkö sinä Kaikkivaltiaalle määräyksiä antamaan?

– Enkä mene. Mutta minä jos täällä opetan oikeutta Kallelle, niin pääsee, poloinen, helpommalla sitten ijankaikkisuudessa.

– Tuki suusi, syntinen. Sinua paha henki villitsee ... varjele korviani kevytmielisiä puheita kuulemasta!

Ei hänen niitä enää tarvinnutkaan kuunnella, sillä Yrjön silmäluomet jo painuivat kiinni ja unen helmaan uupuivat hänen sekä ajatuksensa että katkerat tunteensa kaikki.

Eikä nuo synkät mietteet kovinkaan kauvan hänen mieltänsä rasittaneet. Kesäloman kuluttua meni Kalle taas pois kirjoineen, kampsuineen ja Yrjö alkoi jälleen entistä varmemmin tuntea, että mies oli hänkin kohdallansa. Nuoruutta, voimaa ja elämän iloa uhkui suonissa, työ oli kuin huvitusta vaan; jos uupui pahasti jonkun kerran, niin kahta paremmin jaksoi seuraavalla.

Hän se oli, sen jo isäntä ja emäntäkin myönsivät, rotevin työssä ja ahkerin kaikista.

– Talon paras turva, oli isännän tapana sanoa, hukassa olisimme ilman Yrjöä, minäkin kun tässä alan väsyä ja vanhentua.

Semmoiset puheet aina antoivat Yrjölle uutta intoa. Hän tunsi sen itsekin, ettei hän ollut mikään tarpeeton ihminen maailmassa, ja se hänen mieltänsä rohkaisi, jos tahtoikin vielä joskus painua, kun muisteli noita Kallen paksuja kirjoja, joiden sisällyksestä hän ei mitään tiennyt.

Sinä kesänä, jolloin hän täytti kaksikymmentä vuotta, nousi hänen povessaan semmoinen valtaava ilo ja elämän halu, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Laulaa hän olisi tahtonut, soittaa, lentää kotkan siivillä ylös siintävään korkeuteen ja kauvas pois maailmaa katselemaan, suuria kaupunkeja ja aavoja meriä. Toisen vuoron hän olisi halunnut syleillä jotakin, puristaa sitä vasten rintaansa niin vahvasti, ettei se olisi koskaan irti päässyt. Ja sitten saattoi taas äkkiä mieli lauhtua niin suloisen pehmeäksi, tuntui aivan kuin olisi ikävöinyt ja kaivannut jotakuta, vaikkei itsekään tiennyt ketä. Mutta sinä kesänä hänestä kaikki oli kauniimpaa ja viehkeämpää kuin ennen, lintujen laulu, metsän tuoksu, kukkain loiste, taivaan rusko ja päivän lämmin kirkkaus.

Eräänä aamuna juhannuksen jälkeen hän oli salolla aidan panossa. Ilma oli ihana, mieli kevyt ja hyvästi sujui työ. Läheiseltä aholta oli kauvan aikaa kuulunut heleä ääni. Se välistä taukosi hetkeksi, sitten alkoi taas.

Yrjö hyvin arvasi, ken siellä lauloi. Noin kirkasta ääntä ei ollut kellään muulla kuin Koivumökin Sannalla. Hän kuunteli ja toivoi, että tyttö tulisi sinne päin. Ilosta sydän hyppi, kun äänestä kuuli, että hän toden perään lähestyikin.

Hän tuli näkyviin, marjatuohinen kädessä. Yrjö teki hyvän päivän. Olisi tahtonut jatkaa puhetta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Veri kuohahti, silmissä säkenöitsi ja kädet vapisivat.

Pikipäin hän vaan oli luonut katseensa tyttöön; mutta nyt jos silmänsä minne käänsi, olivat nuo punaiset posket, ja kainot, siniset silmät, nuo hymyilevät huulet ja povi, joka nousi ja laski, hänellä aina edessä.

Hän herkesi heti Yrjön nähtyään laulamasta ja astui hidastellen, ikään kuin puhuttelua odottaen, eteenpäin. Oli vähällä kadota taas pensastoon, kun Yrjö hädissään sai mainituksi hänen nimensä.

Sanna kääntyi ja koetti katsoa häneen. Ei voinut; loi silmänsä alas ja hymyili, pää hiukan kallellaan. Tuo herttainen, kaunis pää, vaaleine hiuksineen!

– Eikö sopisi levätä tässä vähän aikaa?

Sanna punastui yhä enemmän, kumartui alas ja raaputti ison varpaan kynnellä maata.

– Eipä minua väsytä, hän kuiskasi.

Valkoiset hampaat hohtivat kuin helmet huulien välissä.

– Tuolla kivellä olisi mukava istua, pitkitti Yrjö. Sanat olivat tavalliset, kuivat ja levolliset; ääni vaan hiukan värähteli. Mutta sisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa itseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut.

Tuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana kuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas ahkerasti kaiverti hiekkaa.

Yrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen.

Lapsiko vai täysikasvanut? – Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin alkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja vavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta loi syrjään, Yrjöä kohti.

– Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen.

– Seitsemäntoista täytän kohta.

– Vuoden päästä ehkä –

Sanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys.

– Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut.

– Menet jo miehelle.

– Oho! hyi!

Hän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä. Kyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi.

Yrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä silmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen pois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen, kun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä ilmestyi heidän eteensä.

– Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä ulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä – pettävätkö silmäni? Koivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi sinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä – katso silmiin kanssa – no-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua muuten. – Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä.

Hän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi. Mutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui.

– Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä? Annatko markalla?

– Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi.

– Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä jo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet ota, niin pistän minä suuhusi.

Yrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri pakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä kirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin vielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi rikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai hyötyä.

– Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle vieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti vetää likemmäksi.

Sanna ponnisti vastaan.

– No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan.

Yrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi välkkyvänä.

Mutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti pakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen. Marjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt’ympäri. Yrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun näki, ettei Kalle häntä tavoittanut.

Ei Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa vilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt puheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että rinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna jo poissa.

Tavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta nyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa.

Kun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin autiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän likimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille seuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä ympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä, kuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi.

Myöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä, pensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä oli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan polkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän säpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle sanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle.

Tupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan luokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että se sisäpuolelta oli säpissä.

Mutta hän jyskytti – jyskytti kuin henkensä edestä, kunnes heidän viimein täytyi avata.

– Sinäkö se olet; tiehesi paikalla, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä, tiuskasi Kalle, töyttäsi häntä rintaan ja paiskasi oven jälleen kiinni.

Yrjö raivostui ja koetti repiä sitä auki, vaan ei saanut. Hän löi siihen nyrkillään ja huusi heille karkeita sanoja, täynnä vihaa ja hurjinta kiukkua. Pilkkaa, naurua ja uhkauksia antoi Kalle sisästä hänelle vastaan. Kun Yrjö viimein oli viskannut Sannalle ilkeimmän häväistysnimen, minkä tietää voi, herkesi hän ovea takomasta ja meni hoiperrellen pois.

Jonkun matkan päässä oli Hakolan Lotan tupa. Hän möi viinaa ja huonoa elämää hänen luonaan usein pidettiin. Sinne eksyi Yrjö tänä iltana.

– Mihinkäs nyt risti pannaan? huusi Lotta ja siristi pieniä, poskien sisään painuneita silmiään, kun Yrjö astui huoneesen.

– Viinaa!

Hän vaipui penkille.

– Saamas pitää!

Hän joi sen päivää ja seuraavan samoin. Mutta kolmannen päivän aamuna yhytti hänet Aaro pihamaalla. Käsikynkkään tarttui ja kotiin vei. Eikä ollut Yrjössä vastustajaa. Sanattomana seurasi hän mukana; laihtunut hän oli ja kalpean harmaa kasvoiltaan, ruumis vetelä ja käynti ryhditön.

Aaro saarnasi pitkin tietä häntä kulettaessaan, puhui saatanan viettelyksestä ja helvetin tulesta. Yrjö kuunteli; ei hän paljoa tajunnut, ei monta sanaa mieleen tarttunut, mutta hän kuunteli kuitenkin tavattoman sävyisänä.

Vasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro sivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois eikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään.

Sen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään henkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin eikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni.

Ei hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin ennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt pienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän enemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö työtä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä tahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin.

Koivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin erehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun Sannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan.

Yhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten kesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina siinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin edes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään:

– Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin turmeltunut.

Yrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut välttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni. Kummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten näkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja itki.

Sen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö raukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki mieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä metsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä tähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään saakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää käynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä tuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä päin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän vahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään.

Eräänä iltana – oltiin jo kevät-talvessa – parjattiin häntä tuvassa tavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta, eikä miehetkään niitä suuresti säästäneet.

Yrjön pisti vihaksi.

– Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti heihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin tuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä.

Mutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät vihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet silmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen päätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla kukaan muu kuin Yrjö.

Tämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat he mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä hän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen.

Mikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui? Ja miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten ylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen melkein uskalsi luottaa.

Palmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin. Ja sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli, kuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt.

Kun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan Lotta läähättäen vastaan.

– Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä.

– Kuka?

– Sanna, Sanna! – Synnytystuskiin.

– Rohtojako menet hakemaan?

– Enkä, kun kupparia.

– Pane joutuun!

Juoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö seuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän raoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän molemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää oli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa oveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän parkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois!

Äiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin.

– Ei saa tulla! hän mutisi.

Yrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä. Pölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta odotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta, milloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi aina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä näkynyt kupparia!

Mutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli.

– Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen.

Sarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja painoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin voihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin.

Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.

Lotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi.

– Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin kasvoihinsa.

– Terveisiä. Hän on lopettanut.

– Kuollut?

– Kuollut on niin. – Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa.

Kuollut! Sanna kuollut! – Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä istui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata.

Nytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät silmät! – Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka, notkea ruumis? –

Yrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta tällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin raukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen.

Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia.