Kasvitieteellisestä luontais-systeemista

Kasvitieteellisestä luontais-systeemista. (Luento.) Kirjoittanut Edvard Wainio

Luonnollisessa eli luontais-systeemissa on useiden parvien yhdenmukaisuus niin silmäänastuva, moni jako niin itseselvä, että raaimmatkin kansat, jotka eivät koskaan ole tieteellisiä tutkimuksia harjoittaneet, ovat niitä havainneet. Löytyneeköhän kansaa, jonka kielestä puuttuisi nimityksiä sellaisille luontais-systeemin parville kuin kaloille, linnuille, kasveille, eläimille j. n. e. Botaniikin alalta ottaakseni esimerkkejä, on meidän kansamme kielellä vanhastaan, sen aikaisimman kehityksen tilasta säilynyt nimityksiä sellaisia kuin havupuu, paju, koivu, leppä, sananjalka, jäkälä, sammal j. n. e., kaikki täydelleen tieteellisiä jakoja luontais-systeemissa. Vielä rikkaampi lienee jokainen kieli sellaisista nimityksistä, jotka tulevat uudemmille parville, sellaisille, jotka ovat eronneet toisistaan vasta verrattain myöhempinä aikoina, nimittäin lajeille (species). Sellaisia nimityksiä on meidänkin kielessämme sangen runsaasti.

Luontais-systeemi on monessa suhteessa niin itseselvä, että uskontokin on omistanut eräitä sen parvi-jakoja pian dogmeiksi. Lajien synnystä selittää luomishistoria kuinka maa sai käskyn tuottaa eläimet lajinsa jälkeen, karjan, madot ja pedot maalle lajinsa jälkeen.

Laji-jako on siten vanhastaan ollut aksioomina. Niin oppineet kuin oppimattomatkin ovat ilman muuta luulleet voivansa päättää, että lajeilla on luonnon tai luojan määräämä perustus, että luonnossa todellakin löytyy muuta kuin paljaastaan indiviidejä, että lajit eivät ole paljaita mielivaltaisia käsitteitä.

Rahvaan keksimä systematiseeraus on harvoissa tapauksissa päässyt kauemmaksi detaljeihin, kuin laji-jakoihin. Toisintoja ja muotoja on se ainoastaan yksityistapauksissa voinut eroittaa. Lajeihin on se useimmiten huomannut kuuluvan enään ainoastaan indiviidejä.

Samaan lajiin luetaan niin tieteessä kuin muutoinkin kaikki ne erillaiset indiviidit, jotka välimuodoilla niin ovat yhdistetyt toistensa kanssa, ettei niitä millään tunnusmerkillä voida jyrkkään eroittaa toisistaan. Välimuotojen runsauden ja yhtäläisyyksien moninaisuuden vuoksi on lajeissa yleensä indiviidien ero toisistaan vähemmin silmäänpistävä kuin niiden keskinäinen yhtäläisyys. Lajinkäsite pyrkii sentähden oppimattomankin huomioon. Vaan toisinnoissa ja muodoissa voittaa yleensä indiviidien yhtäläisyys jo niin suuressa määrässä niiden keskinäistä eroa, että se joka ei luontoa tyystemmin tarkasta, useimmissa tapauksissa ei niiden erillaisuutta enään huomaakaan.

Samaten myös aikaisempien parvien eroittaminen on rahvaalle yleensä ollut vaikeampi. Sukuja ei se enään yhtä selvästi eroita kuin lajeja; sukuryhmiä, parvia, heimoja on se vielä harvemmin huomannut. Se onkin sangen luonnollista. Sillä kuta aikaisempi, kaukaisempi parven, indiviidi-kompleksin, synty on, sitä epäselvempi on useasti, vaikka ei suinkaan aina, sen jäsenten yhtäläisyys. Kun kauan aikaa on kulunut niiden erkanemisesta yhteisistä vanhemmistaan, ovat niiden yhteiset perinnölliset omaisuudet niin ehtineet kadota myöhemmin tulleiden erillaisuuksien sekaan, että ne monasti enään verrattain vähemmin pistävät silmään. Poikkeuksia löytyy kuitenkin niinkuin jo edellä mainituilla esimerkeillä olen huomauttanut.

Lajin (specieksen) käsite on sillätavoin populeerissa, rahvaallisessa katsantotavassa jäänyt rajapisteeksi, jonka ympärillä populeeri systematiseeraus suurimmalla menestyksellä on liikkunut.

Vaan tämä populeeri katsantotapa on sitkeästi säilyttänyt sijaansa myös tieteessäkin. Niinpä Linnén edeltäjät selittivät etupäässä lajeja deskriplioneissaan. Lajien eroittamistahan Linnén tieteellisyys ennen muuta tarkoitti. Lajien nimittämistä on yleisesti pidetty Linnén mahtityönä. ”Luonnontutkija on sitä etevämpi, kuta useampia lajeja hän tuntee” sanoi Linné.

Lajit ovat siten sekä tieteessä että populeerissa katsantotavassa tulleet luontais-systeemin pohjaksi, sen, niin sanoakseni, yksilöiksi, ainoastaan senvuoksi että ne ovat olleet helpompia huomata, kuin muut indiviidi-kompleksit, muut parvet.

Lajin käsite on siten niin vakaantanut tieteesen ja yleiseen katsantotapaan, että sen oikeutettua perustusta harvoin on kukaan vakavasti kieltänyt. Kun lajien löytyminen näin on tullut dogmiksi, on syntynyt ajatus että niiden käsitteellä olisi joku syvempi perustus, että se ei sisältäisi paljaastaan niitä yhtäläisyyksiä, joita lajeissa voimme keksiä, ja joita yksi mielivaltaisesti voisi huomata ja rajoittaa yhdellä tavoin ja toinen toisella tavoin.

Täksi lajien sisälliseksi perustukseksi on ajateltu niihin kuuluvain indiviidien yhteistä syntyperää.

Että samaan lajiin luettavat indiviidit ovat siinneet samoista vanhemmista, on vanhastaan ollut sangen yleinen mielipide. Vaan sukujen, heimojen ja muiden ylhäisempien parvien yhteisestä synnystä on sitä enemmän ollut epäilyksiä. Niille ei rohjettu ajatella samaa syvempää perustusta kuin lajeille. Kuitenkaan ei lajien alkuperäisesti yhteinen syntyperä ole laisinkaan varmempi, kuin vihaisempien parvienkaan. Samaan lajiin kuuluvat indiviidit ovat tätä nykyä yleensä sukua keskenään, vaan se luonnollisesti ei ole todistuksena siitä että ne alkuperäisesti olivat syntyneet samoista vanhemmista. Toisintoja ja muotoja löytyy, jotka kuuluvat samaan lajiin, senvuoksi että ne välimuodoilla ovat yhdistetyt toisiinsa, vaan eivät voi hedelmöittää toisiaan, ja samaten löytyy myös lajeja, joita ei voida yhdistää yhteen, vaan jotka kumminkin voivat synnyttää hedelmällisiä hybriideja. Ja lisäksi, jos laita ei olisikaan sellainen, niin saattaisivathan ne indiviidit, joita nyt luonnossa huomaamme, olla syntyneet määrättömästä esivanhempien luvusta, joista muutamat kykenivät keskenään synnyttämään hedelmällisiä jälkeisiä, toiset ei. Mitään suurempaa oikeutta ei meillä ole otaksua samaan lajiin kuuluvain indiviidien alkuperäistä syntyä samoista vanhemmista, kuin esim. samaan luokkaan kuuluvain heimojen.

Siten on luonnontutkintoon istutettu inkonsekventti ja ulkopuolella tiedettä syntynyt katsantotapa lajien synnystä.

Selvää on, että luonnossa joko löytyy paljaastaan individejä, jolloin niinhyvin lajit kuin suvut, heimot, parvet ovat mielivaltaisia käsitteitä, joiden alkuperäisellä yhdenmukaisuudella ei ole mitään luonnollista selitystä, taikka on sekä lajien että parvien yhtäläisyys selitettävä niiden yhteisen syntyperän kautta. Tosin samaan lajiin kuuluvain indiviidien nykyinen yhtäläisyys on selitettävä niiden veriheimolaisuuden kautta, kun ne ovat syntyneet keskinäisestä pariutumisesta, vaan myöskin alkuansakinhan niiden on täytynyt olla yhtäläisiä, sillä muutoinhan ne eivät olisi voineet hedelmöittää toisiaan. Siten myöskin samaan lajiin kuuluvain indiviidien alkuperäinen yhtäläisyys on saman probleemin alainen kuin sukujen, heimojen ja luokkain yhdenmukaisuus.

Oli aika, jolloin myöskin luonnontutkinto luuli voivansa ammentaa tietoja raamatusta. Niiden raamatun sanain johdosta, joihin edellä viittasimme, luulivat luonnontutkijat täytyvänsä uskoa, että kaikki lajit saivat syntynsä samoina luomispäivinä. ”Tot numeramus species, qvot in principio creatæ formæ” sanoi Linné. Siinä selitys lajien syntyyn. Vaan kieltää ei voitu että luonnossa oli olemassa myöskin muita parvia kuin paljastaan lajeja. Ahvenet, hauit, säret olivat kuitenkin selvästi kaloja, kanat, metsot, hanhet lintuja. Miten se seikka oli selitettävä?

Raamatun katsantotapaan perustuva luonnontutkinto selitti luontais-systeemin jakojen kuvastavan joitakin luojan aatteita (”idæam qvandam exponit”) ja itse luontais-systeemin olevan ”qvoddam supranaturale”, jotakin yliluonnollista, kuten Elias Fries sanoo. ”Man skall läsa på vexternas blad, liksom på bladen af en högre bok, den Högstes verk och Hans tankar”, lausuu Agardh ajan katsantotavan mukaan. Luoja oli luonut kasveille, eläimille ihmeellisiä yhtäläisyyksiä ja eroituksia, antaakseen ihmiselle kirjan, josta se saisi oppia tuntemaan hänen viisauttaan. Linnut olivat saaneet siipensä voidakseen ilmassa liikkua ja siten etsiäkseen ravintonsa ja löytääkseen turvansa, kalat saaneet kalaluonteensa voidakseen vedessä elää, molemmat siten osoittaakseen kaikkivaltiaan viisautta, – siinä selitys lintujen yhtäläisyydelle ja kalain eroihin niistä.

Tämä niin sanoaksemme idealistinen katsantotapa oli siten muutamiin fraaseihin sulkenut selitykset luontais-systeemin parvien yhtäläisyydestä, kokematta johtaa niitä yleisistä luonnonlaeista. Lajien muuttumattomuuden dogmi oli peittänyt luontais-systeemin hunnulla, jonka takaa se ymmärtämättömänä ja epäselvänä häämötti.

Vaan tämän koulun vaikutus ei kuitenkaan ollut hedelmätön systematiikille, sillä se jätti luontais-systeemin tutkimisen avonaiseksi, vaikkapa se siinä luulikin löytävänsä ainoastaan fantoomin. Sen täytyi kuitenkin sen tutkimus-metodin johdosta, joka on konsekvenssi lajien konstanttisuuden edellyttämisestä, vaikeammissa kysymyksissä joutua harhateille, vaikka se helpommissa tutkimuksissa, joissa organismein ulkonainen kehittynyt muoto valaisi niiden keskinäistä suhdetta, rakensikin lujalle pohjalle.

Elias Fries, joka tämän koulun johtajista meidän maassamme enimmin on tunnettu, arveli että aate, joka kuvastui jokaisesta luontais-syysteemin parvesta, oli nähtävänä siinä tyypissä tai ide’ellissä perusmuodossa, josta sen jaot saatettiin ajatella johtuviksi. Ensi katseella näyttää niinkuin tällaisella katsantotavalla olisi paljon yhtäläisyyttä nykyisen uuden koulun kanssa, vaan niin ei kuitenkaan ole laita, sillä siksi tyypiksi tai perusmuodoksi, josta jaot olivat johdettavat, arveli hän parven enimmin kehittyneitä jäseniä. ”I systemet, som måste uppfatta hvarje naturalster som en idé, såsom ett fulländadt helt, måste man utgå från det högsta och fullkomligaste. Det är först de högst utbildade, som klart framställa denna idé; utgår man från de lägsta, måste man antingen anticipera den eller famla i mörker”. Siinä oli erhetyttävä metodi keksitty luontais-systeemin selvittämiseksi. Se yhtäläisyys, jota perusmuodon etsiminen ensikatseella viittaa löytyvän Friesin tyyppiteoriaan perustuvan ja uudemman systematiikin välillä, hälvenee tätä metodia huomioon ottaessa melkoisesti. Uudempi systematiikki käsittää, päinvastoin kuin Elias Fries, juuri kehittymättömimpien muotojen, se on sellaisten, jotka vähimmin ovat olleet niinhyvin eteen- kuin taaksepäin meneväin muutosten alaisia, enimmin lähenevän parven jäsenten yhteistä perusmuotoa.

Pyrame De Candolle, joka ei johtanut luontais-systeemin parvia, niinkuin Fries niiden kehittyneiden muotojen tyypeistä, vaan yhteisestä symmetria-kaavasta, jonka mukaan voitiin ajatella organismit alkuansa rakennetuksi, rikkoi – itse siitä vallan selville pääsemättä – tällä teoriallaan johdonmukaisuuden lajien konstanttisuuden dogmin kanssa, ja jätti senvuoksi myös pysyvämpiä jälkiä kuin Elias Fries luontais-systeemin tutkinnossa.

Tämä koulu Linnéstä ja Jussieustä De Candolleen, Elias Friesiin ja Lindleyhin saakka, joka rakensi luontaissysteemejä lajien konstanttisuuden dogmin vaikutuksen alaisena, on kuitenkin pystyttänyt itselleen pysyvän ja loistavan muistopatsaan lajien ja useiden parvien tarkan selittämisen ja rajoittamisen kautta, vaikkapa se niiden keskinäistä yhteyttä ei, varsinkaan vaikeammissa tapauksissa, voinut selville saada. Samalla varmuudella kuin Linné rajoitti lajeja ja sukuja, selittävät hänen jälkeisensä useita isompiakin parvia ja varsinkin heimoja.

Suuri este systematiikin edistykselle tällä aikakaudella oli morphologian ja varsinkin kehityshistorian vajallisessa tutkimisessa.

Niinkuin De Candolle ja E. Fries sekä heidän aikakautensa idealistinen koulu systematiikissä johti eri kasvilajit ide’ellista tyypeistä ja sen nojalla päätti niiden mystillisestä ”affiniteetista”, niin johti sen ajan metamorphosi-oppi orgaanit ide’elleista alkuorgaaneista ja etsi siten sukulaisuutta orgaanein välillä (esim. lehtien ja kukan eri osain välillä). Kun sekin edellytti lajien muuttumattomuutta, niin vertasi se johdonmukaisesti orgaaneja kehittyneessä tilassaan toisiinsa, löytääkseen niiden ideaa.

Erillaisten muotojen vertaaminen kehittyneessä tilassaan tosin saattaa selville, niinkuin tieteen historia osoittaa, monta tärkeää morphologillista havaintoa, vaan kun samat orgaanit ovat sovitetut monenlaisiin fysiologillisiin toimiin (functioneihin) ja siten niiden alkuperäinen tila tai morphologillinen luonne monasti on kätkeytynyt vallan tuntemattomaksi, on sillä tiellä alati vaarassa joutua vääriin päätöksiin. Kuta nuoremmassa kehitystilassa sitävastoin elimet ovat, sitä vähemmin ovat niiden functionit niitä muodostaneet, sitä tarkemmin ne todennäköisesti kuvastavat elimien phylogenetillista kehitystä, alkuperäistä tilaa.

Aikakauden metamorphosi-oppikin oli jo tullut siihen päätökseen, että sangen erillaisissa elimissä monasti voidaan huomata yhtäläisyyksiä niiden aikaisimman kehittymis-järjestyksen ja aseman suhteen, vaan kun aikakausi ei käsittänyt syyksi elinten yhtäläisyyteen niiden yhteistä syntyä, ei metamorphosi-oppi voinut antaa systematiikille sitä apua kuin nykyajan morphologia ja kehityshistoria (ontologia).

Koitti sitten uusi aika morphologialle ja systematiikille. Mikroskoopin käytäntö oli tehnyt suuria edistyksiä. Puolivälillä tämän vuosisadan kuluneista vuosista oli v. Mohl laskenut uuden perustuksen kasvi-anatomialle. Kasvimorphologian tutkiminen oli Schleidenin ja Nägelin kautta joutunut uudelle uralle.

Schleiden vaati ja käytti vastoin idealistisen koulun dogmaatillisuutta varsinaisempaa induktiivia metodia morphologian tutkimisessa ja etsi morphologialle perustusta kehityshistoriassa (ontologiassa). Nägeli kulki eteenpäin samalla tiellä ja johti elinten ensimäistä syntyä ja myöhempää kasvamista yksityisten solujen synnystä, ja sai siten selville että eräät määrätyssä asemassa olevat solut välittävät jokaisen orgaanin syntyä.

Hofmeister osoitti vuosina 1849–51 ylhäisempien kryptogaamien sekä keskinäistä systemaatillista suhdetta että sukulaisuutta Coniferien kanssa, nojautuen siinä niiden kehityshistoriaan (embryologiaan). Senkautta laski hän uuden perustuksen systematiikille ja osoitti sen metodin, johon uudempi koulu nojaa luontais-systeemin tutkimista.

Jo ennen kuin Darvin oli kääntänyt oppineen maailman huomion descendensi-teoriaan, oli Hofmeister menestyksellä systematiikissä käyttänyt tätä metodia, joka on konsekvensi descendentiteoriasta ja jota Hæckel sittemmin nimitti phylogenetilliseksi metodiksi.

Lajien konstanttisuuteen nojautuva aikaisempi koulu etsi lajien mystillistä ”affiniteettiä” organismien kehittyneimmistä muodoista ja tiloista. Sillä ei ollut mitään syytä edellyttää että kehittymättömin muoto ja nuoruuden tila antavat tarkempia viittauksia lajien sukulaisuudesta ja siis luontais-systeemistä. Uudempi lajien muuttuvaisuuteen nojautuva koulu taas johtaa descendensiteoriasta sen päätelmän että organismein nuoruuden tila ja ontogeneetillinen kehitys kuvastaa muotojen ja lajien kehitystä muinaisesta tilastaan nykyiseen kehittyneempään tilaansa.

Alkuperäisessä puhtaudessaan on lajien konstanttisuuden koululla luonnonhistoriassa enään varsin vähän puoltajia. Mikä siitä kuitenkin on jäljellä, on se systematiikissä niin sitkeästi säilyvä inkonsekventti deskriptiivillinen suunta, joka ei ota vaivakseen järjestää induktiivillä tiellä tekemiä havainnoitaan tieteelliseen kokonaisuuteen, systeemiin, vaan hyväksyen uudemman luonnontutkinnon, lajien muuttuvaisuuteen perustuvia päätelmiä, inkonsekventisti kuitenkin on sen metodia noudattamatta deskriptivillisessä laji-tutkimuksissaan ja tyytyy paljaiden faktain muistiinpanoon sellaisina kuin ne ilman tarkempaa ajattelemista esiytyvät heille.

Vastakohtana tälle suunnalle svstematiikissä väittää uudempi koulu, jolla on edustajia etenkin morphologien joukossa, Nägelin sanoja kertoakseni, että induktiivillä tutkimisella selvitetyt havainnot ja tosiasiat vasta silloin saavat tieteellisen arvon, kun ne järjestetään systeemiin kaiken muun tiedon joukkoon, lisäten kuitenkin, että sillä tavoin saatua järjestystä täytyy joka hetki olla valmis muuttamaan, niinpian kuin induktiivillä tiellä saadut havainnot sitä vaativat.

E[dvard]. W[ainio].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.