Katkelmia runonäytelmästä »Valtamaantie»

Katkelmia runonäytelmästä »Valtamaantie».
Alpeilla.
Kirjoittanut August Strindberg

Tienviitta, jossa kaksi siipeä; toinen osoittaa ylös-, toinen alaspäin.

Taustassa mustia ukkospilviä. Myöhemmin puhkeaa ukonilma.

Metsästäjä

(sisään, lukee viitasta):

Ma minne saavuin, kuinka kauaksi?

Tuo tie vie ylöspäin, tuo alas vie!

Ain alas pääsee, ylös tahdon ma.

Siipensä viitta täällä levittää

ikäänkuin varottaen nousemasta!

Siis vaara väijyy, monta vaaraakin

polulla, joka jyrkkä, kaita on!

En sitä säiky, vaaraa rakastan.

Mut ensin hetken tahdon levähtää

ja hengittää!

ja koota aatoksein,

ja löytää Itseni,

mi multa varastettiin...

***

Liiaksi kauan kuljin joukoss’ ihmisten

ja sieluin kadotin,

aatokset, sydämein;

otettiin toinen, toinen varastettiin –

käteni ystävyydellä he sitoivat,

lahjoilla, joit’ en pyytänyt;

niin lämmint’ oli käydä alhaalla

kodista kotiin, juhlapöytihin,

luo soiton, kukkain, valon, lasejen.

Mut lämpö nousi, kävi helteiseks –

Löin silloin poikki köydet ankkurin,

pois heitin liian, sen, mi taakaks oli,

kalleimmankin – ja katso, nousin!

Voin täällä hengittää, mun syämein tulvii

onnesta, rinta paisuu, laajenee;

ei pöly, sauhu, toisten hengitys

myrkytä vertain.

Valkee, puhdas lumi,

härmäksi käynyt huuru! Vesitimantit,

te liljankukat, kylmän jähmettämät,

sa taivaan jauho, jota seuloi mustat pilvenpalteet,

hiljaisuus pyhä, silkkivaippaasi

mies peitä, jonka matka uuvutti,

rukoillen päänsä lepohon hän painaa!

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.