Katkera kyynelten kylvö

Katkera kyynelten kylvö. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Kallellansa mäen rintehellä

Kantoisella seisoi mökki huono.

Asukkaana siellä nuori vaimo

Odotteli mieron tieltä miestään;

Rukillansa toimi elatustaan,

Joka usein oli niukanlainen.

Usein painui päänsä surun lyömä

Liljan lailla kohti rukkiansa,

Usein kyynelehestänsä kastui

Lanka, vaippa, villat sylissänsä. –

Aamusella ani varhain kerran

Mökkiin saapui poika kirjeen kanssa:

”Miehes murhattuna metsätiellä

Tavattu on toises pitäjässä.”

Tuonko surullisen sadon antoi

Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!

Suruissansa alas vaipui vaimo,

Vaivoin toki vielä tuosta nousi;

Raskaammaksi tuli kohtalonsa,

Tuntenut ei yksin olevansa,

Lasta ruokki sydän-verellänsä.

Kyyneleitä kylvi taasen vaimo,

Sadoks toivoi onnen lempilasta.

Kuluttua jonkun vuosi-kauden,

Entisellään seisoi mäellä mökki;

Asukkaissa toki muutos nähdään:

Vaimo, vaaleampi entistänsä,

Silmät punaiset kuin konsanansa,

Sylissänsä kantaa poika-lasta

Puna-poski, muoto-pyöryläistä.

”Jospa Luoja antais ajan juosta,

Lapsoseni venyä varrellensa”!

Näin on mietti vaimo vaiteloinen,

Toivoin kyyneltensä palkintoa.

Kulunut on vuotta viisitoista

Ajasta, kun maailmahan loihe

Tuntemamme vaimo vaitelonsa

Täytteheksi suuren konehiston,

Maailman mi täyttää mahdillansa.

Monta nuorukaista sillen aikaa

Miehen mitan ompi saavuttanna,

Monta lasta äidin helmasesta

Lattialle nuorikoksi lasken.

– Neljäkymmentä on vuotta nähny

Vaimo, joka kirkkotietä kulkee

Johdatellen poika-pyöryläistä

Liittoutumahan Luojan kanssa.

Kirkon kuorihin jo saapuu poika

Äitin saattamana solkenansa,

Lautaan asti liioin luopumatta.

Kyynel-kylvö nähdään ennellänsä,

Sadon, siunauksen Herra tuonee.

– Juhlallinen seuras hetki, jolloin

Kuorissa polvensa notkistavi

Poika kymmenien muiden kanssa.

Äiti silloin silmät ylös loihe,

Toivottaen taivaan varjelusta

Liitolle, mi luodut yhdistävi.

Kirkosta kun kotiin saapui poika

Äitin saattamana solkenansa,

Vaimo taasen kyyneleitä kylvi,

Sadoks’ toivoi varrellista miestä;

Silmät loihe kohden korkeutta,

Lausui: ”Pyhä Isä, taivaan Herra,

Kiitos – rukous Sulle kaikukohon!

Kiitos siitä, min jo saanut olen,

Lapsen kunnialla maailmoille.

Kunnialla lattialle lasken,

Kunnialla kasvattanut siksi,

Ett’ on miehen mitan saavuttamia,

Armostasi, suomastasi Luoja!

– Rukouksen kannan Sulle siksi.

Että vasta kätes vahva valta

Estäis nuorikkoa nousevata

Mailman myrskylöissä murtumasta!”

Näinpä lausui vaimo vaaleainen

Pojan pulskeaisen puolteheksi

Kau’an aikaa elit yhdess’ sitten

Kanssa puolikunto poikasensa.

Jopa luuli vaivat palkituksi,

Kyyneltensä sadon tehneen vaimo;

Huomannut ei, miten nurkkasessa

Vihollinen piili peitossansa,

Onnelle mis hautaa kaivelteli.

– Juopumus, tuo kansain mätähaava

Liikkui seutuvilla tuhoinensa

Nuoret, vanhat vieden seurassansa,

Temmas nuorukaisen muiden kanssa,

Kuni peikko lapsen nukkuvaisen

Salaa kääppäjävi kätkyestä.

– Äiti, huomattua tuhon hetken

Lähenevän, itki kyynelillä

Aina haikeemmilla entistänsä;

Pojastansa puhui Luojan kanssa.

Luoja Pyhä, Taatto taivahinen

Kuulevan ei nähnyt kuikutusta,

Kosk’ei kurjain apuun kiirehtinnä.

– Sekin viisas neuvopäätöksensä. –

Aika kului, kuten aika muulloin;

Kukin toimi itse eduksensa,

Kurja vaimo eteen poikasensa

Rukousten huokausten työtä,

Kyyneltyötä kaiken katkerinta.

Lähelläpä toki oli päästö,

Vaimolla mi paulat ratkoavi,

Kurjuuksien piukka-pidäkkehet.

Toki ensin kyyneltensä sadon

Täytettynä näki, päätettynä:

Poika, huokausten lempi lapsi

Ainaisesti käyttäi kohti naista,

Omakseen min katsastanut oli.

Nainen tuosta surun täyttämänä

Sulhollensa huoltaan vaikeroitsi.

Poika, äidiltään ei konsanansa

Valitusta, huokausta kuullut,

Sanoi: ”Käyttäyt kuin kehno kurja,

Jolle surman palkka paras oisi!”

Tuota kuultuansa neito nuori

Tuonen tuhon teki tuimanlaisen:

Vuoren jyrkänteeltä alas syöksyi;

Siinä surma ehkä pienoisenki.

Tuota kuultuansa nuorukainen

Kävi entistänsä hurjemmaksi,

Kunnes kerta surmas kolmannenki,

Ystävänsä, kasvukumppalinsa,

Joka naisen surmaa surkutteli,

Soimasi tuon petollisen puuskaa.

Nyt oil surman luku yhtä vailla

Kolmen edellisen palkintona.

– Vanki hökkelissä tuleentunna

On nyt vaimon kylvö kyynelinen.

Siellä makaa kivipermannolla

Jähmeänä kurja kuolon osa,

Kaulallansa, otsallansa merkki,

Kuolon merkki, oma painamansa.

– Viime kohtausten kestäessä,

Vaimo – ennen kaunis yleväinen –

Harmaat hapset ompi saavuttanna,

Hapset harmajat ja muodon mustan.

– Tuonko kurjan palkan kantoi vainen

Vaivaiselle kyyneltensä kylvö!

Kaiken viimein kuultuansa, vaimo

Päätökseksi lausui huokumatta:

”Lie jo, Pyhä Isä, mitta täysi,

Lie jo täyttämäsi malja tyhjä!

Päätteheksi anna riemun viinaa,

Riemun, levon, toivon, rauhan malja!”

Näin hän lausui kalman’ kalpeana,

Näin hän lausui, sitte vaipui vainen

Liljan lailla kohti nurmikkoa.

Kyynel kiilsi silmäss’ umpuvassa;

Se ol kyynel toivon, autuun kyynel.

Näin hän nautti levon, rauhan maljan,

Autuun maljan muita makeamman.

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.