Katri ja Matti

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Katri ja Matti.

Kirjoittanut Johannes Linnankoski


Se oli nyt kerran niin, että he rakastivat toisiansa, ja niin puhtaasti ja vilpittömästi kuin ainoastaan kaksi rehellistä talonpoikaissielua voi tehdä. Matti, Perämaan Matti, 2-päiväisen torpan poika, oli kerran istunut Katrin viereen, ottanut hänen kätensä omaan karkeaan kouraansa ja hellällä äänellä kysynyt juhlallisesti, tahtooko Katri rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Ja Katri vastasi aivan kuin olisi pappi häneltä tuota kysynyt: – Tahdon.

Ja sillähän se oli asia päätetty. Luja kädenpuristus, ja liitto oli vahvistettu.

Ja sitte sitä istuttiin monet hetket ja tuumittiin tulevaisuudesta. Kun pyhämies tulee, muuttaa Katri Perämaan mökkiin emännöimään, niin päätettiin. Ja syksymarkkinoille mennään yhdessä. On ensinnäkin ne sormukset ostettava ja sitte Katrille kartat, rukki ja noin 40 markan maksuinen lypsylehmän alku. Matille kirves, lapio ja kaksi paria hansikkaita – niin, ja nelikko syyssilakoita talvikalaksi. Sitä paitsi saavat he samalla nähdä hiukan suurenmaailman elämää, josta olivat kuulleet niin paljon kerrottavan, mutta jota eivät koskaan olleet nähneet.

Ja viikot vierivät ja markkina-aika tuli. Unta ei tullut kumpaisenkaan silmään sinä yönä, kun aamulla aikaiseen piti kaupunkia kohden lähdettämän. Matti pelkäsi että kunhan ei Katri vain nukkune liiemmäksi ja Katri pelkäsi aivan samaa Matin suhteen. Ja kun Matti sitte vankalla ruunallansa ajoi Mäkelän pihalle, jossa talossa Katri palveli, tuli Katri pieni nyytti kainalossa ulos ennenkuin Matti ennätti hevosensakaan kiinnittää.

– Joko sinä tulet? sanoi Katri.

– Joko sinä olet ylhäällä? vastasi Matti.

Ja niin sitä lähdettiin. Tuntui niin somalta istua tuossa toistensa vieressä. Miksi se tuntuikaan Matista niin omituiselta, että tuo toinen oli Katri, ja taasen Katrista että tuo poika hänen vieressään oli juuri Matti.

Ja sitte he juttelivat paljon, paljon; tuntui niin ihmeen hauskalta puhua siitä, kuinka he puuhaavat ja raatavat yhteisen pesän eteen. Ja kun ruuna hölkytteli alamäkeä, tuntui kuin olisi nyt alkanut se matka, jonka takana saattoi nähdä puolta suuremmiksi levinneet torpan maat, viisi kuusi sarvipäätä maidon antajaa ja lauman punaposkisia pikku Matteja ja Katreja.


Mikä meno ja hälinä! Kuinka paljon ihmisiä! Joka nurkassa konstien tekijöitä ja koko maailma soi posetiivilta. Semmoinen meno ja pauhu.

Jo kaksi kertaa oli Katri tungoksessa eksynyt Matista, hätääntynyt pahanpäiväisesti ja kysellyt jokaiselta eivätkö he nähneet mihin se Matti joutui. Mutta löytyihän se aina onneksi Matti ja löytyi vihdoin kultasepän myymäläkin.

Oikein häikäisi silmiä se kullan ja hopean hohto, joka hyllyiltä loisti. Ujosti epäillen kysyi Matti tokko täällä niin pieniä kapineita myydäänkään kuin sormuksia.

– Myydäänhän niitä, myydään. Niitä näemmä tarvitaankin kaksi.

Katria niin kovasti hävetti ja puna lensi kasvoille, varsinkin kun se herra katsoi niin veitikkamaisesti häntä silmiin.

– Kaksihan niitä tarvittaisiin, se on tämä Katri minun ... niin, meillä on ollut niinkuin vähän aikomusta... Eikä ne tarvitsisi olla sen korkeimman kraadin jälkeen vai kuinka ne sanovat, saisi olla vain semmoinen ontto, joka kuitenkin näyttää paksulta; 25 markkaa saisivat maksaa yhteensä, taikka jos sentään tälle Katrille ostettaisiin 15 markan maksuinen, taikka kuinka herra vain itse luulee sen paraiten passaavan.

– Passaahan se, ja tuommoiselle tytölle pitäisi oikeutta myöten olla 20-markkainen.

Ja sitte niitä katseltiin ja soviteltiin pitkä aika, ja loppupäätös oli, että Katrille ostettiin 15 markan ja Matille 12 mk. 50 pennin. Katrin sormus pantiin sormeen, mutta Matti pani omansa liivin povitaskuun, ettei kuluisi hevosta ajaessa.

Tultiin jo ulos, kun Katri vasta muisti että sinnehän piti sormuksen sisään kaivertaa se lause. Ja niin mentiin takaisin ja kysyttiin että paljonko se maksaisi kun sinne sisään panisi »Rakastan myötä- ja vastoinkäymisessä». He ovat tuumineet, että se niin hyvin sopisi.

Kultaseppää hiukan nauratti, sanoi että tekisi sen ilmaiseksi, mutta sinne ei mahdu niin paljoa eikä nykyään enää käytetä.

Ja siihen tuumasivat sekä Matti että Katri, että mitäs se siinä tekeekään, tietäähän sen sydämessään, että se niin on.

Katrista tuntui niin omituiselta kävellä nyt kadulla. Silmä tahtoi väkisinkin varastaa tuohon keltaiseen rinkiin, joka hohti niin kauniisti ja kutkutti ja puristi niin somasti sormea, aivan kuin ei käsi olisikaan nyt enää oma, vaan kuuluisi Matille.


Käytiin sitte paikasta toiseen. Tehtiin silakkakaupat ja vietiin ne kauppiaan majatupaan. Matti osti parin oikein vankkoja turvehansikkaita ja toiset pienemmät kuskin hansikkaat. Katrille katseltiin kartat ja rukki. Kaikki ihmiset olivat niin ihmeen ystävällisiä heitä kohtaan; sekin rukinkauppias oli heti arvannut että he olivat morsian ja sulhanen ja aivan sen tautta laskenut hintaa vielä 50 penniä.

Käytiin sitte eläintorillakin se mullikka ostamassa. Kauvan sitä tuumittiin ennenkuin kaupat tehtiin ja tarkasti tunnusteli Katri utaret sekä tutki maitosuonet. 42 markkaa 25 penniä se vihdoin maksoi, vaikka 60 markkaa ensin pyydettiin. Koko lehmän ostopuuhissa ei Matti puhunut juuri mitään, katselihan vain syrjäsilmällä Katria, ja kun sitte tultiin kauppiaan pihaan lehmä myötänä, virkkoi Matti: – Minä luulen, että sinusta tulee toimellinen emäntä.

– Kuinka niin? tuumi Katri.

– Katselin vain hiukan tuossa lehmänostossa.

Ja se tuntui Katrista niin äärettömän hyvältä, tuo sormus se vielä kutkutti ja puristi niin somasti...


Kun ostokset näin oli tehty, ruvettiin sitte hiukan huvittelemaan. Ostettiin Viipurin rinkeliä ja varimakeaa.

Sitte vei Matti Katrin eläinnäyttelyä katsomaan. Keskellä näyttelyä purskahti Katri äänekkääseen nauruun.

– Mika sinun nyt tuli? kysyi Matti ihmetellen.

– Niin no, katsoppas tuota marakattia, kun ottaa toista marakattia kaulan ympäri ja katsoo silmiin, sehän se niin naurattaa.

Ja Matinkin piti ihan väkisin nauraa tuota lystikästä marakattia, joka otti toista marakattia kaulan ympäri ja katsoi silmiin.

Ostettiin sitte muutamia »kauniita lauluja», käytiin komiantteja katsomassa ja ajettiin karusellissa. Lähdettiin jo poispäin koko markkinapaikalta, kun Katri huomasi posetiivin soittajan ja posetiivin kannella linnun, joka nokkasi pienen lehden aina kun pani 5 penniä posetiivin kannelle. Katri eikä Matti eivät olleet koskaan semmoista lintua eivätkä semmoisia lippuja nähneet.

– Mitä se tuo on? kysäsi Katri eräältä vieressään seisojalta.

– Nehän ovat onnenlehtiä.

– Mitä onnenlehtiä?

– No se on painettuna viisasten kirjoihin kunkin ihmisen onni, ja tuo lintu se nokkasee aina sen lapun, mikä kullekin kuuluu.

– Matti, kuules, eikös mekin koeteta? Minua niin kovin haluttaisi.

Matti suostui ja Katri pani 5 penniä. Oikein hengitys lakkasi, kun Katri odotti millaisen onnen se lintu nyt nokkasee.

Yhdessä sitte Matti ja Katri alkoivat lukea. Ja kaikki oli kirjoitettu niinkuin Katrin elämä oli mennyt, vielä sekin että hänestä tulee, emäntä. Sitte seurasi: »Ja sinulle siunataan 5 poikaa ja 7 tytärtä, jotka kaikki kukoistavat niin kuin öljypuun oksat ja niinkuin seetrit Libanonin vuorella.»

Katri karahti aivan tulipunaiseksi, mutta Matti alkoi lohdutella, että minkäs sille voi, jos Herra viisaudessaan sen kerran on siksi katsonut. Ja niillä voimilla sitä vielä teemme torpasta talon.

Katrista se kuitenkin tuntui niin ihmeelliseltä ja odottamattomalta. Häntä niin hävetti, ettei kehdannut katsoa ihmisiä suoraan silmiin, ja hiljaa pyysi hän, ettei Matti siitä kenellekään koskaan mitään mainitsisi. Nähkööt sitte kun toteutuu.


Tuntui taasen niin hauskalta, kun istuttiin vierekkäin ja kuljettiin kotiin päin. Lehmä tuli siivosti jälessä, Katrilla oli rukki edessään ja kartat polvellaan. Miten hupaista oli taasen päästä kotiin täältä suuren maailman pauhinasta; tuntui kuin olisi koko talous nyt hyvällä alulla.

Katri oli tänään nähnyt niin paljon juopuneita, sekä nuoria että vanhoja. Miten reipas ja siivo poika tuo Matti olikaan. Aurinko sukeltausi esiin pilven alta ja loi viimeisiä kultiaan syksyiseen maisemaan. Tuntui niin selittämättömän ihanalta kun se välähti tuohon keltaiseen, joka niin somasti kutkutti ja puristi sormea. Eteen kuvautui pieni rauhainen koti männikön laidassa, laajenevat pellot, lihavan karjan ammunta ja ynyminen sekä lauma pieniä punaposkisia Matteja ja Katreja.


Lähde: Lausunto-ohjelmaa. 1920. Kaunoluvun opetusta ja esitystä varten koonnut Onni Savola. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.