Katuva

Katuva. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Oi, poppel’lehto, varjos huostaan peitä,

Min kuulit viimein varjotessas meitä;

Mit’ innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä –

Ol’ varten sua ja mua ja äänetyyttä.

Sill’ ylhäält’ aurinko jo länteen lähti,

Ei silmääns’ auaissut viel’ iltatähti.

Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti,

Kun erosuudelmaa hän multa kiisti.

Mit’ tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle:

Surunsa, itkuns’ ol’ kuin tulta mulle;

Sadasti riemull’ oisin suudellunna,

Jos kaino tyttö oisi juljennunna.

Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella

Sun allas, hetken aikaa vilvotella,

Niin virka hälle, jos sull’ lienee kieli,

Mit’ ääntelee nyt hiljaa arka mieli:

”Äl’, armas poika, solvausta muista!

Hän kylm’ on näköjään, vaan miel’ on toista;

Vaikk’ oikkuiselta näyttää, ällös suutu –

Ei milloinkaan sun tyttös lempi muutu.”

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.