Kauhavan poika

Kauhavan poika. Kirjoittanut Lauri Soini

Juna tuli Kauhavan asemalle,

hihkuen, puhkuellen.

Asemalta poikia astui parvi

vaunuun huudahdellen.

Kaikk’ oli vahvoja niinkuin karhut,

kaikk’ oli ryyppypäissä,

kaikki ne mellasti myrskyn lailla,

yks oli viinamäissä,

»En ole», lauleli parhain poika,

»kasvoilla kaunistettu,

vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,

riemulla reimastettu.

»Hei vaan! Laulaen –» Vaunuun astui

junan kuljettaja,

muistutti poikia vakavasti,

ett’ olis riemulla raja.

»Hei vaan!» huuteli parhain poika.

»Kuuleeko laulua kukaan?

Paljo on poikia, yks vain tohtii

huilata mielensä mukaan».

»Kuules!» kumppanit kuiskuttivat,

»Joudumme kenties linnaan» –

»Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,

menkäämme uljahinnaan!

Huima mä olen, mut tahdon tulla

huimaa huimemmaksi.

Kelpaa se henttuni hento ja hieno

huimankin hoitajaksi». –

Laulajan vastassa vaunussa istui

äitinen nuori ja hellä.

Koitteli lastansa itkeväistä

vaalia, viihdytellä.

Poikanen lauleli, jotta se kaikui

pilvien pieliin asti.

Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,

vaikeroi haikeasti.

Äitinen huolevan kyyhkyn lailla

katsahti hurjimusta.

Katseessa siin’ oli hellyyttä pyhää,

hartainta rukousta.

Huima ku huomasi. Kuin oisi piston

puukosta rintaansa saanut,

heittäysi nurkkaan hän istualle –

melu oli vaiennut, laannut.

Lauri Soini.

Lähde: Työmies 9.10.1901.