Kauhavan poika (1902)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kauhavan poika.
(Savolaisen matkahavainto).
Kirjoittanut Lauri Soini


Juna tuli Kauhavan asemalle
hihkuen, puhkuellen.
Kauhavan poikia astui parvi
vaunuun huudahdellen.
Kaikk’ oli vahvoja niinkuin karhut,
kaikk’ oli ryyppypäissä.
Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,
yks oli ylimmäissä.
”En ole” – lauleli parhain poika –
”kasvoilla kaunistettu,
vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,
riemulla reimastettu.
”Hei vaan! Laulaen –.” Vaunuun astui
junan kuljettaja,
muistutti poikia vakavasti,
ett’ olis riemulla raja.
”Hei vaan!” hoilasi parhain poika.
”Kuuleeko laulua kukaan?
Paljo on poikia, yks vain tohtii
huilata mielensä mukaan.
”Kuules” – kumppanit kuiskuttivat –
kenties linnaan.” –
”Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,
menkäämme uljahinnaan!”
”Huima mä olen, mut tahdon tulla
huimaa huimemmaksi.
Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa
huimankin hoitajaksi.”
Huutajan vastassa vaunussa istui
äitinen nuori ja hellä,
koitteli lastansa itkeväistä
vaalia, viihdytellä.
Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,
huuteli haikeasti,
poissa jo oli junan kuljettaja,
melu kävi raivoisasti.
Kuolevan kyyhkysen lailla äiti
katsahti hurjimusta.
Katseessa siin’ oli hellyyttä pyhää,
hartainta rukousta.
Huima sen huomasi. Kuin olis piston
puukosta rintaansa saanut,
heittäysi nurkkaan hän istualle,
melu oli vaiennut, laannut.
Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta
toiseen vaunuun astui. –
Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti? –
Näin että silmänsä kastui.


Lähde: Soini, Lauri 1902: Kansa ja kannel. Minervan kirjakauppa, Helsinki.