Kaunis kulkea on kukkuloille

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaunis kulkea on kukkuloille.
(Omistettu Tampereen teatterin taiteilijoille.)
Kirjoittanut Irene Mendelin


Totuutta, kauneutta palvellen
näytelmätaide selitellä pyytää
runoilijoiden suuret teokset.
Valossa oikeassa elämän
satunnaisseikkoineen se meille näyttää,
paljastaa sielun sopet syvimmät,
osottaa kuinka ajatukset, tunteet
tekoja synnyttäen vaikuttaa
takaisin kohtalohon ihmisen.
»Sa mitä kylvät, sitä niität myös,»
se sanoo vakavana ihmiselle,
»mut mailmanjärjestystä et voi muuttaa,
sit’ yksin johtaa suuri Jumala!» –
Se on tän taiteen suuri merkitys.
Totuutta, kauneutta palvelee
näytelmätaide, mutta kansallista
asiaa lämmöllä se ajaa myös.
Vapaana, soreana, sointuvana
sen suojissa soi oman maamme kieli
ja Suomen taidetta se kannattaa.
Ei tavoittaa voi kuolevainen koskaan
korkeinta kauneutta, totuutta.
Sinessä taivaan välkkyy ideaali,
maan lapsosia yhä paeten,
kuin paken’ Apolloa muinen Dafne.
Korkeinta ei voi koskaan saavuttaa,
ei yksilö, ei kansakuntakaan.
Jos saavuttais, se muuks’ jo muuttuisi,
ei sama ois, ei enää ihanne.
Apollokin, kun Dafnen saavutti,
vain puuta syleili, min kuoren alla
vienosti vielä sydän sykkäili.
Korkeinta ei voi koskaan saavuttaa.
Te, taiteilijat, tiedätte sen, että
ei työ niin kaunis oo kuin sielun unelma.
Ken ei ois unelmoinut? Ken ei tietäis
ett’ unelmien uivat kultasaaret
yhäti väistyy, pysähtyvät vasta,
kun länteen laskee elon aurinko.
Korkeinta ei voi koskaan saavuttaa.
Mut ihanaa on jalo pyrkimyskin,
ja kaunis kulkea on kukkuloille.
Siks terve teille, taiteilijat, terve!
Valosta valoon tienne kulkekoon!
Ikuisten aattehien tulkitsijat
ja tutkijat te ihmissielun, terve!


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.