Kaupin linna

Kaupin linna Keskiaikainen joulutarina Kirjoittanut Lauri Soini

[s. 4]

Kaupin linna.

Keskiaikainen joulutarina.

Tähdet, taivaan joulukynttilät, tuikkivat. Valkovillainen jouluvaippa peitti maan.

Hevoset olivat valjaissa, kaksi lumivalkeaa hevosta. Ne korskuivat reen edessä Kaupin linnan pihalla. Korskuen kuopivat ne lumitannerta kavioillaan. Karhuntaljat olivat reessä levällään. Ne odottivat linnanherraa ja hänen pientä poikaansa peittoonsa.

Kauppi laittautui joulukirkkoon linnassaan. Kaupin linna oli rakennettu kivenkovuisista, tuhatvuotisista hongista, ettei niihin ajanhammas pystyisi. Linnassa oli kaksikymmentä huonetta, ja viidessä huoneessa oli lasiset ikkunat. Kansa tiesi kertoa, ettei sellaisia läpinäkyviä ikkunalautoja ollut muualla kuin kuninkaan ja Kaupin linnassa. Vielä tiedettiin, että Kaupin linnan uunit olivat valkeat kuin sokeri. Lusikat olivat hopeasta ja veitset kullasta.

Paljon tiesi kansa tarinoida Kaupin linnasta. Mutta harva pääsi sitä katsomaan. Sillä suuri Saksan-Kauppi kammoi ihmisiä, ja oli honkapuista laitattanut kolmen sylen korkuisen aidan linnansa ympärille. Aidan yli näkyi vain kuparikatto ja saksankuusten latvoja. Aidassa oli honkapuinen portti, joka oli varustettu kiemuraisin raudoin. Portilla seisoi yötä päivää ankara vartia, joka ei päästänyt ketään puutarhaan eikä linnanpihaan.

Jo lähti Kauppi linnastaan pienen poikansa kerällä. Viisi palvelijaa [s. 4:2]seurasi heitä linnanpihalle palavat soihdut kädessä. Viisi palvelijaa peitteli Kaupin ja hänen poikansa karhuntaljoihin. Valkoiset hevoset korskuivat ja kuopivat tannerta kavioillaan. Portin lukossa kalisi avain ja rautaiset saranat narisivat. Valkoiset hevoset lennähtivät juoksuun. Portti oli seposelällään, ja vahti kumarteli paljain päin. Huhhei, huilahti reki lumiselle tielle, ja valkoiset hevoset nelistivät korskuen. Lumi kitisi ja narskui. Ja tähdet tuikkivat, taivaan joulukynttilät.

Kaupin linnan herra, suuri Saksan-Kauppi, ajoi joulukirkkoon pienen poikansa keralla. Ja iloinen oli Kaupin pieni poika lämpimissä karhuntaljoissaan, kun lumi kitisi ja narskui, pakkanen paukkui puissa ja tähdet tuikkivat taivaalla.

Mutta tien varrelta alkoi näkyä outo, punertava kajastus. Kaupin pieni poika katseli sitä, ja leimahteleva tulenloimo oli hänestä kaunis pimeässä yössä.

— Mikä siellä palaa? kysyi Kaupin pieni poika isältään.

— Seppä taitaa polttaa tupaansa, vastasi Kauppi.

— Tupaansa! ihmetteli poika. Eikö heillä ole joulukynttilöitä?

— Ei taida olla, naurahti Kauppi.

Valkoiset hevoset nelistivät, ja he lähestyivät sepän mökkiä. Tupa oli tosiaankin yltä päältä tulessa. Sepän vaimo oli lämmittänyt tupaansa myöhään illalla. Nukkuessa oli tupa syttynyt, ja seppä oli hädin tuskin [s. 5]päässyt paitasillaan hangelle vaimonsa ja pienen poikansa kerällä.

Valkoisten hevosten juostessa katseli Kaupin pieni poika sepän mökin paloa. Kaunis oli hänestä korkealle leimahteleva valkea, ja kaunis oli punerva loimotus valkoisella hangella. Hän katseli sitä ihastellen ja riemuiten.

Mutta kun he saapuivat kohdalle, näki hän sepän, hänen vaimonsa ja poikansa paljain jaloin seisovan valkoisessa lumessa. Kaupin poika nauroi. Sillä Kaupin pojasta, joka istui lämpimissä karhuntaljoissa, näytti paljasjalkainen poika hyvin hullunkuriselta valkoisella hangella.

— Isä, miksi he ovat paljain jaloin? kysyi hän.

— Heiltä on palanut kaikki, eikä heillä ole enää mitään, vastasi Kauppi.

[s. 5:2]— Ei kenkiäkään!

— Ei, vastasi Kauppi. Ja hevoset juoksivat edelleen.

Kaupin pieni poika tuumi sepän perheen kohtaloa karhuntaljojen sisällä. Hän ei enää nähnyt, että ensimäinen kylän vaimo, joka riensi paikalle, otti sepän pienen pojan syliinsä ja kääri hänet suureen villahuiviinsa. Hän ei nähnyt, että toinen antoi huivinsa sepän vaimolle ja kolmas lähti kiireimmiten viemään heitä kotiinsa lämpimään. Hän luuli, että he yhäkin seisoivat hangessa paljain jaloin. Ja häntä puistatti.

— Isä, emmehän me koskaan tule niin köyhiksi, ettei meillä ole kenkiä? kysyi hän peloissaan.

— Emme, vastasi Kauppi.

— Emmekä koskaan seiso paljain jaloin hangessa? uteli poika.

[s. 6]— Kyllä sitä ennen saa taivas verta hikoilla, kerskasi Kauppi.

Kaupin poika käänsi päätä ja katsoi jälkeen. Yötaivas punersi etäällä tulipalon loimosta.

— Katso, isä, taivas on verinen! huudahti hän.

— Olkoon, vastasi Kauppi. Mutta me emme tule köyhiksi, ennenkuin —

He ajoivat juuri kosken sillalle, ja koski kohisi heidän allansa. Kauppi sieppasi sormestaan kultasormuksen, jossa välkkyi kallis timantti. Hän heitti sormuksen kosken kuohuihin.

— Emme tule köyhiksi, ennenkuin tämä sormus palaa kosken kuohuista takaisin, vannoi hän.

Ja he ajoivat kirkkoon, jossa joulukynttilät tuikkivat. He istuivat kirkon kunniapenkillä, kuuntelivat messua ja ajattelivat, miten rikkaat ja mahtavat he olivat tämän köyhän kansan keskellä. Siksi, että tuntisi suuremmaksi ylvään onnensa, olikin Saksan-Kauppi laittanut loistavan linnansa tämän karun maan metsiin.

Valkoisilla hevosillaan ajoivat he takaisin linnaansa. Siellä oli äveriäs jouluateria pöydässä. Mutta ulkomaisten herkkujen ohella oli myös suuri hauki, jonka linnan kalastaja oli saanut kosken alta linnanherran ja hänen poikansa ollessa kirkossa.

Kalaa tarjotessaan kertoi linnan kokki herralleen merkillisen uutisen. Haukea peratessaan oli hän tuntenut jotakin kovaa sen suolissa. Hän oli tutkinut lähemmin ja löytänyt hauin vatsasta timanttisormuksen.

Kaupin käskystä nouti hän sen heti nähtäväksi. Ja katso, se oli [s. 6:2]sama sormus, jonka Kauppi oli ylpeästi heittänyt koskeen!

— Isän sormus! huudahti poika.

Ja Kauppi itsekin istui niin ihmeissään, ettei muistanut käydä käsiksi ruokiin.

— Isä, tulemmeko me nyt niin köyhiksi, ettei meillä ole kenkiä? kysyi Kaupin pieni poika peloissaan.

— Älä hulluttele! ärähti Kauppi.

Mutta timanttisormus, jonka hän pani takaisin sormeensa, poltti häntä kuin tuli. Koko joulupäivän hän käveli kuin tulisilla hiilillä linnansa kahdessakymmenessä huoneessa.

Seuraavana yönä ei hän voinut nukkua, vaan heittelehti levotonna vuoteellaan. Vihdoin hän nousi ja otti kaiken kullan kaapistaan. Hän keräsi kaikki kalleutensa suureen kuparikattilaan ja heitti siihen timanttisormuksen sormestaan. Hän sytytti soihdun, lähti hartiavoimin kantamaan kultakattilaansa ja hiipi kuin varas puutarhansa etäisimpään nurkkaan. Hän lapioi lumen pois, survoi rautakangella rikki routaisen maan ja kaivoi kuopan. Siihen kätki hän aarteensa ja peitti kuopan mullalla ja lumella.

Nyt vasta hän oli levollinen. Hän palasi hiljaa huoneeseensa, lukitsi ovensa ja nukkui sikeästi.

Mutta soihdun oli hän unhottanut palamaan linnan eteiseen.

Aamuyöstä heräsivät linnan kymmenet palvelijat suureen hätään ja hälinään. Koko linna oli tulessa, ja hädin tuskin ehti väki pelastua ikkunoista paljailla paitasillaan. Linnan herra heräsi kovaan kolkutukseen ja näki tulipalon loimon. Silloin hän sai halvauksen, ei päässyt vuoteestaan, vaan paloi linnaansa. [s. 7]Eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli kalleutensa kätkenyt.

Kaupin pieni poika pelastettiin. Hänet pelastettiin paitasillaan ja paljain jaloin. Mutta sitten palvelijat juoksivat kylään, ja hän jäi linnanpihalle seisomaan. Paljain jaloin seisoi hän lumisella talvitanterella.

Valkea loimotteli tervashonkaisesta Kaupin linnasta kymmenin kerroin korkeammalle kuin sepän pienestä tuvasta. Mutta ei se Kaupin pientä poikaa ihastuttanut. Hän itki ja vaikeroi. Sillä hänen pieniä jalkojansa paleli.

Vihdoin riensi väkeä kylästä [s. 7:2]apuun. Ensimäisenä joutui seppä ja hänen vaimonsa, sillä heidän oma hätänsä oli heidät opettanut ymmärtämään toistenkin hätää. Sepän vaimo sieppasi siunaillen Kaupin pienen pojan syliinsä, kietoi hänen palelevat jalkansa siihen suureen villahuiviin, jonka naapurin vaimo oli hänelle antanut, ja alkoi häntä kantaa retuuttaa kylää kohden, lämpimän pirtin suojaan.

Kaupin pieni poika tunsi, että sepän vaimon oli vaikea häntä kantaa käsivarsillaan. Helpotukseksi hän kietoi pienet kätensä sepän vaimon kaulaan.

Lauri Sauramo.

Lähde: Lauri Sauramo: Kaupin linna. Pääskynen, 1917, nro 12, s. 4–7. Kansalliskirjasto.