Kauppias Roller

Kauppias Roller Kirjoittanut Minna Canth

Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta, maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi: »tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset. Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin »huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.

Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä. Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat, otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli riittävä; ei huolta eikä murhetta.

Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.

Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty, kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.

Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.

Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä, kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi, elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä jäi.

Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella seinällä.

Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.

Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.

Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?

Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen toimeen.

Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.

Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast’aikaa. Mutta ne olivat viehätyksensä menettäneet.

Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!

Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan –? Mutta kannattiko? Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih! Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.

Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.

Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa, niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.

– Herman, laiskuri, makaatko sinä?

– Niin mikä sitten?

– Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!

– Anna minun olla.

– Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua opetan.

Hän alkoi kutitella.

– Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.

– Kiukkuiseksiko rupeat?

Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki happamen naaman.

– Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin. Ja jää sitten herran rauhaan.

Ovella hän vielä pysähtyi.

– Etkö tosiaan huoli kahvista?

– En.

– Ole ilman, ole ilman.

Hän lehahti tiehensä.

Roller pyyhki huuliaan.

– Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä. Ja muutenkin heihin tahtoo kyllästyä.

Näin hän ajatteli itsekseen.

Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata hänet menemään, kun vaan lähelle tuli.

– Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan. Minä en mahda olla oikein terve.

Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.

– Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.

Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani maa joka kerran, kuin jalka sitä polki.

Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi. Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti, messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus tänlaisena epäuskon aikana.

Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut. Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.

Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään. Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!

– Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita. Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan haluttaa.

– En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee? Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä? Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa. Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.

– No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?

– Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen kertaa ennen ole maailmassa sanottu.

– Ehkä tieteellinen teos?

– Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia. Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä? Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen? Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta, turhuutta!

– Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita – – .

– Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin, niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei. Pysähtynyttä, taantunutta kaikki.

Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.

Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.

Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä puolisääreen saakka.

Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.

Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko, että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.

Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.

Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.

Eikö ennemmin vihasta?

Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.

Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.

Elina juoksi etehiseen häntä vastaan.

– No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut tunnin varmaankin. Joudu, joudu!

Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.

– Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.

– Se ei mitään tavatonta.

– Mutta arvaapas keitä kaikkia?

– Kai heidät sitten näkee.

– Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja – tokkopa muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.

– Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.

– Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin. Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.

– Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan. Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.

– Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.

Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä, tai ainakin hän koetti seurata.

Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka, himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada. Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti hän niitä ahmi suuhunsa.

– Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller itsekseen.

Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.

Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken pois.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä. Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.

Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului soittoa ja naurua ja puheen hälinää.

Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.

Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen ohessa pompottivat pianoa.

Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia nyrkkiä saliin päin.

Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.

Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.

Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.

Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.

– Aaveita – huuh – ei mennä, ei mennä – kynttilöitä – lamppuja ja aseita – peloittaa, huuh – yhdessä – kaikki yhtaikaa.

Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä, toisessa hiilihangot.

Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.

Silloin syntyi parvessa hämmennys.

– Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!

Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he – .»

Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.

– Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan hiljempänä ruokahuoneesen.

– Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.

– Entäs minä, hi, hi, hi.

– Semmoinen karhu.

– Ja me kun luulimme piruksi.

– Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.

– Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.

– Uuh! Uuh! Uuh!

– Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.

– Enkä minä.

– Enkä minä.

– Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko syödä kaikki?

– Kaikki, kaikki.

– Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.

– Ha, ha, ha, ha.

– Hi, hi, hi, hi.

Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä, Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.

– Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.

– Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.

– Tschih, tschih, tschih!

– Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.

Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.

Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.

Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.

Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas matolle, kauniimman ruusun kohdalle.

Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Excelsior-kalenterissa 1889.