Kaupunkimatka
| Kaupunkimatka. Kirjoittanut Viki Kärkkäinen |
Pan oli kerran kyntömiesten puhelusta kuullut, että kaupunki on kaunis ja ilo siellä asustaa. Hän päätti mennä katsomaan.
Kevätaamun sarastaessa astui hän kaupungin portista sisälle. Ruskottava punerrus jo valaisi korkeiden rakennusten päätyjä, tornien ikkunat jo välkkyivät hilpeinä nousevalle auringolle.
Pan kulki katuja ja ihmetteli. Kaikki nuo rakennukset olivat hänestä niin korkeita, pilviä hipuvia, jäykkiä ja juhlallisia. Hän miltei pelkäsi, että ne lähestyvät toisiaan ja musertavat kuoliaiksi kaikki, jotka kaduilla liikkuvat.
Ihmisiä ei vielä paljon liikkeellä näkynyt. Vähitellen niitäkin ilmestyi: työkansa virtasi tehtaiden kitoihin, toreille saapuivat kaupustelijat, satamassa alkoi työtä ja touhua. Uutimet väistyivät, ikkunat avautuivat, liike yhä vilkastui ja kasvoi.
Panista oli tämä kaikki vallan outoa ja kummallista.
Kaikkialta kuului ääniä ja säveliä: ihmisten huutoja ja puheluja, raitiovaunujen surinaa, höyrypillien vihellyksiä, rattaiden jyrinää, tehtaiden jyskettä ja vielä monta muuta kaupungin pauhinassa syntynyttä ääntä ja säveltä. Panin korvissa kaikui tämä aivankuin myrskyn ulvonta korvessa.
Hän kulki katuja pitkin, katuja poikki, milloin ihmetellen ja ihastuen, milloin taas halveksien ja vihastuen. Eikä kukaan häntä huomannut.
Mutta keskipäivällä hänen astuessaan rauhallisesti kaupungin komeinta katua pysähtyi mies hänen eteensä ja lausui kuuluvalla äänellä:
– Katsokaas, tuossa on metsien Pan!
Silloin huomasivat ihmiset, että siinä oli kuin olikin metsien jumala. Hänet nähtyään muutamat päästivät remakan naurun, nuoret neitoset painoivat punastuen päänsä alas, pienet katupojat alkoivat ilvehtien keikkua hänen ympärillään. Mutta tekohurskaat porvarirouvat, vanhat arvokkaat herrat ja lukuisat siveyden saarnaajat valtasi kuohahtava suuttumus: minkävuoksi hän oli kaupunkiin tullut, kuinka oli uskaltanut?
Väkeä keräytyi ihmettä katsomaan ja kysymyksiä sateli hänelle nyt kaikilta suunnilta:
Kuinka olet rohjennut saapua kaupungin komeimmalle kadulle ilman pukua? Miksi et pysynyt metsissäsi? Kuinka olet ollenkaan julennut astua ihmisten joukkoon?
Naiset kirkuivat kurkkunsa käheiksi kiukusta ja häpeästä ja silkkihattuiset herrat huitoivat Panille villitysti keppiänsä. Kajahtipa jo useiden suusta:
– Poliisi! Missä on poliisi?
Silloinpa arveli Pan, että parasta on turvautua jalkojensa apuun. Voimiensa takaa läksi hän ponnistamaan pakoon.
Mutta villistynyt ihmisjoukko seurasi häntä. Kiviä satoi rajusti hänen yllensä ja ympärillensä, verta vuoti jo hänen ruumiinsa, mutta hän juoksi yhä kiivakammin, ponnisti viimeisetkin voimansa. Joukko hänen jälessään lisääntyi ja kasvoi. Niitä oli tuhansia, kymmeniä tuhansia, huuto ja kirkuna pauhasi takana kuin ukkosen jylinä.
Vihdoin saapui hän kaupungin portille. Siinä hän jo hellitti juoksuaan. Mutta kiukustunut ihmisjoukko tahtoi kerrassaan tuhota hänet. Se seurasi häntä vielä kauaksi kaupungin rajojen taakse.
Vasta metsään päästyään tunsi hän olevansa pelastettu. Siellä hän hävisikin äkkiä kansajoukon vihaisilta katseilta.
Lehtojen ja kankaiden kautta hän asteli hiljaisen salojärven hietaiselle rannalle. Kirkkaiden aaltojen antoi hän huuhtoa veristyneen ruumiinsa puhtaaksi ja virkeäksi. Rantakuusen kyljestä otti hän hersuvaa, kirkasta pihkaa ja voiteli haavansa terveiksi.
Nyt oli suloista heittäytyä väsyneenä rannan pehmeälle mättäälle ja uinahtaa lintujen lempeään lauluun.
Lähde: Kärkkäinen, Viki 1909: Vuoden varrelta: suorasanaisia runoelmia. Otava, Helsinki.