Kehno-vaari
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
| Kehno-vaari Kirjoittanut Gustaf Fröding |
- Vai ettäkö Kehno kuollut ois?
- – Ehei, ei lain;
- hän kituuttain
- viel’ elää, usko pois!
- Mua vastaan Suomalaismetsässä sai
- pukinpartamies;
- – kaikk’ elkeet ties,
- ett’ tuo on Kehno kai!
- Hän Jösseläispuvussa nilkutti päin
- tanukengissään;
- – kuin kynnenpään
- ma saumansuussa näin.
- Suu irvissä häijysti karsasti hän
- kuin mikä, hyi!
- Kun lähestyi,
- niin tuntui käryyvän.
- Oli ukko raihnas ja saamatoin,
- hän selässään
- piti säkkiään,
- mut tyhjäks sen nähdä voin.
- Pois tallusti, vilkaisi taakseen niin,
- mut kääntyi pois,
- kuin saatu ois
- hän ilkityössään kiin.
- Mä ääneen jo huusin:»Iltaa, hoi!
- Hoi, minne ties?
- No kuinkas, mies,
- nyt Hiiden väki voi?»
- Kävi karjaisten ensin peljättämään:
- suu ammottain
- sähis tulta vain,
- ja kiilui silmät pään.
- Mut tässä ei peljätty, hai ja hui,
- en häikäillyt;
- – hän aivasti nyt
- ja talttui, masentui.
- »Miten ammatti Kehno-vaarilta käy?»
- – »Ei kiittämist’,
- tää jumalist’
- ei leiville lyövän näy!»
- »Ei toimeni tuota sieluakaan;
- – käyn ahertain,
- mut ketun vain
- ma silloin tällöin saan!»
- »Pyhän Pietarin ruotulaiseks jo
- kai antaudun,
- maan päältä kuu
- jo hävis uskonto!»
- Sähis tulta hän taas, mut jätti sen,
- kun en häikäillyt;
- – hän aivasti nyt
- ja poistui häveten.
Lähde: Fröding, Gustaf 1915: Valikoima runoja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.