Keijukaissatu

Keijukaissatu. Kirjoittanut Saima Harmaja

Alas luolaansa maahinen keijusen vei.

– Ei, ei, tämä itki, välkkyen tukka,

olen kuunsädemetsien kaunein kukka!

Mut maallinen suuteli, kuunnellut ei.

Niin syntyi keijulle poikaa kaksi.

Kävi luola naurusta valkeammaksi.

Mut peikkona toinen leikkiä löi,

ja keijuna toinen. Se sydäntä söi.

Tämän äiti luokseen viittasi, virkkain

hymyhuulin, silmin tuskasta kirkkain:

Rakas poikani, ken on keijukaisverta,

sen täytyy kasteessa kylpeä kerta,

yökuutamo nähdä, mi huumaa pään,

kukan keinuun nukkua värisevään. –

Isä puhetta vavisten kuunteli, peikko:

Hänet metsiin vie! Jää minulle veikko. –

Hymys keiju ja itki: En milloinkaan!

Jään luoksesi alle maan. –

Ypöyksin poikanen ruohoon kulki.

Sadat loistavat pallot sen polkuja sulki.

Kukan oksilta välkkeen vierivän nähden

hän vapisi niinkuin särkyissä tähden.

Sadekirkkaat äänet kulkua johti,

ilosilmin pieniä kasvoja hohti,

soi nauru ja vilkkui ruohojen lyhdyt:

Nyt piiriimme jäät ja heimoosi yhdyt!

Lumojuoman jo keijuista nuorin toi.

Yön maljan poikanen joi.

Niin hurmassa öiden ja kuutamon saaton

kodin unhoitti tuo ja äidin ja taaton.

Sanoi keijuista nuorin: Kun vietämme häämme,

koko metsien aatelin vieraina näämme.

Kukat tuoksunsa antavat huntuuni vienoon,

valot kasteen välkkyvät linnoissa tienoon.

Tien juhlaan viittovat ruohojen lyhdyt,

kun heimoosi yhdyt.

– Myös pyydän ma taaton ja äitini armaan

ja veljeni niihin, mut palajan varmaan.

Tie tuttu ja himmeä luolaan johti.

Mut äidin hiukset vastassa hohti,

isän silmät kostui, ja riemuitsi veli:

Hänen palaavan vannoin, jos vielä hän eli!

– Rakas poikani, mistä niin kelmeä poski?

– Tuon kutsuja häihin. Mut rintaani koski

kodin armaus julma. Ma, maahisen verta,

maan päälle en palaa, mun hylkäisi kerta

tytär kuutamon nuorin ja nauravin tuo.

Oi äiti! Jään heimoni luo!

– Ei, poikani, tuskaan kuolisi hento.

Yöloiste ei riitä, ei kuunsädelento.

Mut kellä on rakkaus, povessaan

vie kuutamon alle maan. –

Meni poikanen, suonissa maahisen verta.

Yön hengitys keinutti ruohojen merta,

ylt’ympäri soi suruvirret sirkkain.

Mut keijunen vastasi silmin kirkkain:

Kodin ainoan vain sydämestäsi saan.

Tulen luoksesi alle maan. –

Pian kierteli kukkia häilyvä huhu,

sitä sirkat soitti ja heinien suhu:

tytär kuutamon lähtenyt alle maan

oli seuraten rakkauttaan.

Kävi ruohossa kaihon valtavan siipi.

Kukat hehkuvat salaa mullasta hiipi,

tuli helmien hunnussa hohtava heinä,

tie välkkyi ruohojen kyyneleinä.

Oli himmeä luola, mut painoa vailla

sen rakkaus hengitti kuutamon lailla.

Säde taivaan kruunasi keijujen pään,

ihanamman entistään.

Niin pyysivät kukkaset juurtua multaan,

ja ruohojen lyhdyt lainasi tultaan,

pian kuiskivat ruusut ja huokui heinä,

oli luola tuoksuna, kimmelteinä.

Kuun, kasteen, ruusut, kukkivan maan

vie rakkaus mukanaan.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.