Keikari

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keikari.

Kirjoittanut Lauri Haarla


Niin yöpyi komppania taaskin kerran
kylässä vallatussa vankkaan taloon
ja täältä niin löys merkillisen herran,
ett’ aihetta lie saattaa päivän valoon,
mitenkä ränsistynyt keikari
voi hurja olla sotateikari,
jos synnyltään vain luotu miehen malliin.
Hän hartein kumarin ja pitkin säärin
pihalle harppas luokse luutnantin
ja tälle kumarrellen ylenmäärin
näin haastoi elein teatraalisin:
»Oon nero, armoitettu jumalten,
– kai veijar jutteluiss’ oon naisien –
ja koetellut mont’ uraa maailmalla.
Oon sankareita paljon näytellyt
ja ensilempijöitä – Romeota –
Othellon käyrää miekkaa käytellyt
– on mulle tuttu leikki miesten sota –.
Vaikk’ areenalla taidan ratsastaa,
yl’ aavain kiikarilla katsastaa
kuin Wallenstein – sen ostin Pietarista –.
Kas sirkuksessa, herra kapteeni – –»
»Laverrus pois nyt herra komeljantti!
Oot urkkija tai veijarkulkuri,
sun naamaas napsahtaa viel’ lyijylantti!
Mik ammattis? Mik olet miehiäs?»
niin luutnantin soi ääni yrmäkäs.
Mut vilhunut lie silmästänsä kelmi.
Niin uskalsihe vanhaan tapaan mies:
»Myös parranajoon jalo taipumus
– everstin leuka tarpeess’ on kenties –?
– Mut taistomaine kaiken kirkastus!
Jo moukkain päitä haukkiloin ja kerin
ma kyllin paljottain ja vähin erin,
husaarihahmoon nyt ma tahtoisin.»
»Sull’ onko taito selvään kaatua
ja tarkkaan ampua?» – »Jos suvaitsette,
vast’ ampumisen jälkeen maatua
on viisainta. – Siis pahaks panne ette
jos ensin mainitsen ma kauniin Raian,
jot’ armastin kuin hullu hetken aian,
hän sirkuksessa taiturampuja.
Hän kynttilästä liekin sammuksiin
jok’ ampumalla sai ja yhtä monta
sytytti liekkejä taas sydämiin
– niin monta riutui miestä toivotonta.
Ma yksin nähkääs häitä lemmen sain,
siks kunnes mullekin jäi muisto vain
ja taito tarkkaan maaliin tähdätä. – –
Osaanko kaatua? Ei ylväämmin
tok’ Cæsar kaadu Bruton iskemiin!
Näin järjestän ma poimut manttelin
ja kaartain kaadun henkihieveriin.
Ja sitten mukaan sääntöin, plastiikan
viel’ lakkiani hetken heilutan,
– myös lausuin jotain mieleenpainuvaa.»
»No, peijakas, on hauskaa hulluutes»,
hohotti päämies rehevästi vastaan,
»saat tulla mukaan sirkustemppuines
ja hoitaa kolme virkaa ainoastaan:
Saat asehena kantaa partaveistä
ja vastaan leukaani sit’ taittaa peistä,
taas muulloin muonarenki oot ja narri.»
Rähisten syyti miesten joukko pilkkaa
nyt ottaissansa tulokkaan tään sakkiin.
Mut äänessänsä sulavuutta silkkaa
esitti itsensä hän tarttuin lakkiin:
»Oon nimeltäni, herrat, maailmanmatti
tai – jos niin suvaitsette – neropatti.»
Sai sittemmin hän nimen Keikari.
Yön selkään läksi komppania taas
päin pakkastaivasta ja taistelua.
– Juur lähtöryyppyjä kun miehet kaas,
nuor pappi saapui kesken maistelua.
Hän meille hautaluvun synkän luki
ja rykäisyin viel’ uskon voimaa tuki,
rekeensä nousi, Herran huomaan jätti.
Mut tielle komppanian päästyä
nous kuormallansa keikar saarnaamaan:
»Ei papin pakinoilta säästyä
saa tässä maassa tiellä kuolonkaan!
Meill’ elonriemu lauluistamme soi,
tomuksi maan hän meidät lapioi
ja laukkaa riens luo nuoren rouvansa.»
»Se poika suustaan lemmonleikari,
rovastin arvoon mies se nostetaan!»
»Jo neljänteen pääs virkaan keikari»,
näin naurain miehet huus. Hän lauloi vaan:
»Rovasti hiiteen! Min’ oon reetori,
husaari, sankari ja preetori!»
Näin jatkui kulku aamuun, taisteluun.
Tapella nahjusteltiin iltaan asti.
Mut mies ei lyijyst’ elä päivääkään,
sen totuuden he tunsi surkeasti
jo keskipäivän heittäiss’ säteitään –
– No, eipä hätää, onhan kuormarenki
ja tällä rinnassansa sankarhenki.
Hän tammallaan tuo täyden puurosaavin.
Tien mutkaan vauhtia hän ajaa virmaa,
mut tenää tekee silloin Liisa parka,
kas laukaten ja hirnuin kuulat kirmaa,
ja tamma kaino luonnoltaan on arka.
»Pois tieltä, pois! Tuo pitkin peltoa,
kuvetta vuoren pääset suojassa!»
Noin kaikui miesten huuto asemilta.
Mut tempun teki hassun keikari:
Hän tamman selkään loikkas, tietä laukkas
kuin parhain, hurjin laukkaa ratsuri.
Hädissään tamma tuskin ilmaa haukkas,
se matalana, korvat luimissaan
vain painoi päin min läksi koivistaan.
Vain puurosaavi reiän kylkeen sai. –
»Nyt tappi toinen vuolkaa, ukkelit!
Emännät taiten kyllä puuron suolas,
mut belzebubi paiskas pippurit
ja reiän kiireissänsä laitaan vuolas.»
Komensi keikar näin taas kieltä piesten,
hörähti tamma, naamat nauroi miesten.
Ja kourin, kahmaloin he puuron popsi.
Siir aikaa keikar seisoo kukkulalla
ja kiikarilla tarkkaa maisemaa.
Hän hymyy, niinkuin neron harkinnalla
hän taistelun tuon johtais tuoksinaa. –
»Pojat! On tarvis kenttä johtoon lankaa,
kenellä teist’ on kylliks selkärankaa,
ken nousee pylvääseen ja langan leikkaa?»
Kajahti ääni näin nyt luutnantin.
Mut tempas pyssyn keikar vierimmältään,
luo astui kumarruksin nokkelin:
»Jos suvaitsette, näytän pikimmältään
ma teille tähtäyksen, taiturtaian
nimessä lemmen, muistoks kauniin Raian.»
Niin astui pylvään luo ja tähtäs tarkkaan.
Kaks kertaa ampui, luoti langan leikkas.
Suut ammollaan kaikk’ ovat ihmeissään.
Levitti kädet hän ja niskan keikkas
kuin akrobaatti tempun tehtyään:
»Jos Raia täällä tähtäämässä ois,
hän miesten päästä ampuis silmät pois,
ja seulaks sydämet niin hienoin sormin.»
Ken sitten sotamies, jos keikar ei!
Viel’ iltaan mennen nähtiin monta kertaa,
ket’ ampui kerrankin sen piru vei,
ei hassuudessa, uljuudessa vertaa. –
No, pois siis kuormarengin halpa ies,
ja keikarista tehtiin sotamies. –
Sai sarkatakin hänkin nauhoineen.
Ja joka taistelussa uhkeemmaksi
hän muuttui hontelolta varreltaan.
Jo seuraavassa kiiltonapit raksi
sinelliryssältä hän puukollaan.
Eik’ aikaakaan kuin kiiltonahkaiset
hän saappaat sai ja helykannukset.
– Mut ylpein sittenkin hän kiikaristaan.
Kylissä yövyttäissä nähtiin kyllä,
ett’ tytöt nuoret syntiin taipumaan
hän sai juur nappiensa kiiltelyllä,
ja lemmenmerkit kantoi korunaan.
Niin kerran – kullan piirongilta kai –
hän posliinporsaan lakinnauhaan sai.
– Vain siivet siltä Amorilta puuttui.
Mut taistelussa nimeen Raian vaan
hän ampui huimin päin ja seisaallansa.
Niin kerran taaskin kummull’ ampuissaan
jo kaksi jalkaa katkes porsaaltansa.
Mut tällöin keikar sai myös kunnian,
pääs arvoon hän nyt ryhmänjohtajan.
Ja vyöllensä näin vyötti sapelin. –
Tät’ uutta arvoa kun juhlittiin,
hän pitkän puheen piti porsahalle
ja itkein puheen päätti lauselmiin:
»Kaksjalka porsas! Niinpä perhanalle
möit jalkaa kaksi, jotta, peijakas,
sa täysin oisit kuva kantajas –
Sun veljeks tunnustan ja kanssas kuolen!»
Ja kuinkas kävi: huomen seikan ratkas –
Kun hyökäten taas liejut talsittiin,
kas silloin kevätvirta tiemme katkas.
Ei sillast’ apua, sit’ ammuttiin. –
Nyt yli vietävä on joukkueet,
siis kahlaamaan, suo suojaa äyränteet.
Mut nyrpeillänsä katsoo keikari. –
Hän kahdeksalle haastaa miehelleen:
»Ei uinut Cæsar Rubiconin yli,
vaan arpaa heitti lausuin joukolleen:
Meit’ onnenpoikia ei onni hyli.
Siis, Raatikainen, vedä tikku tästä,
me kumpaa tietä päästään pälkähästä,
kuin gentlemannit vai kuin koirat märät.»
Mies arvan veti, keikar julistaa:
»Tää merkitsee: päin siltaa ryntö tuima,
juhheijahei tää joukko painaltaa!»
Näin hihkuu klovni, alkaa juoksu huima.
He hurjaan koipiansa lennättää,
jo sillalle, jo yli ennättää –
mut äyranteelle keikar keikahtaa.
Hän suojaan tempaistaan ja huomataan,
pahasti sattunut on rintaan luoti.
Hän virkoo, etsii, katsoo lakkiaan
ja lausuu nähdessään kuin veri vuoti:
»Tää selvä – – hautaan – porsas peittäkää
– – mun ruumihini ojaan heittäkää.»
Löi yhteen kantapäät ja hervahti.
***
Kun muistan kaikkia sun temppujas
en surra voi sua murheell’ itkevällä.
Mut kerran jos ma seison haudallas
tään lasken lauseen hautas pengermällä:
»Jos haastoitkin kuin veli porsaallesi,
mun lausua suo, keikar, lohduksesi:
sun veljeks tunnustan ja kättä lyön.»


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.