Kellgrenin kuoltua

Kellgrenin kuoltua. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

1795.

Vapaa Ranska on. Kas, liittoon kansa

ynnä kuningas nyt rupeevat!

Paikkaan Bastiljen he suorastansa

Partenonin laittavat.

Ihastuen Kellgren kuulee tuota.

Tällöin kuolla ei hän saatakkaan.

Kyynelten hän silmistään suo vuotaa,

niinkuin laps – ei, kuin mies vaan.

Uusin sävelin soi kantelensa;

nuoruus hehkuu hänen kirjoistaan. –

Houreita – ah! – ovat toivehensa:

siks taas vaipuu kuolemaan.

Näin hän eli, lauloi ajassansa.

Aika, tyhmyyksineen hirmuinen,

silpoi hänen suurta sieluansa,

joka riutui taistellen.

Runoilijana on kunnioittaa

häntä hovi mielinyt ja maa.

Miehenä ja kansalaisna voittaa

kaikilta hän kunniaa.

Äly hänen hymyns, itkuns muistaa;

Sulotar myös kuvaan hänet luo

lempeänä, vaikka katse puistaa

ynnä loukkaa tyhmät tuo.

Aika hänen kantelensa kielen

viime ääntä kuulee, kohoten,

piirteet suuret saadaksensa mieleen

siten «uuden luomisen».

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.