Kello-laulu

Kello-laulu Kirjoittanut Friedrich Schiller

Vivos voco. Mortuos
plango. Fulgura frango.

Syvään muurattu on maahan

kellonkaava torvineen.

Valutyöhön joutukaahan!

Joka mies nyt paikalleen!

       Toimeen hikipäin

       kaikki käsikkäin:

Tulos palkitsevi vaivas,

siunauksen suokoon taivas!

Kun alamme nyt oivaa työtä,

on sanat vakaat paikallaan;

kun kelpo lause työss’ on myötä,

niin toimet sujuu sukkelaan.

Myös harkitkaamme arvioiden,

mit’ aikaan heikot voimat saa;

mies veltto, työtään hutiloiden,

ei tiedä, mitä valmistaa.

Juur ihmisälyltäs sa vaadit,

ett’ ensin kuvaat mielessäs

ja selvät suunnitelmat laadit,

kun toimiin työn käyt käsilläs.

Puita pesään, kuusipuuta,

kuivaa, jota liekki syö!

Kohentakaa uunin suuta, –

hei, jo lieska hormiin lyö!

       Vaski sulaa on!

       Tinaa joukkohon!

Niinpä saadaan pronssi oiva,

syntyy meille kello soiva.

Kun kyky, luottain tulen voimaan,

maan alla kellon valmistaa,

niin kirkon tornista se soimaan

käy tekijäinsä kunniaa.

Sen ääni kautta aikain kauan

soi kaikuin korviin ihmisten,

se murheet lientää luona hau’an

ja yhtyy kuoroon hartaiden.

Se katsoo ihmislapseen lietoon;

ja vaiheet päiväin kerkeäin

tuo juhlallisna kansan tietoon

sen malmi, mieltä ylentäin.

Kuplat kuohuu taikinassa,

aine suli kauttaaltaan!

Lipeää nyt saakoon massa,

niin se juoksee solkenaan.

       Puhdas, vaahdoton

       seos olkohon:

Saadaan puhdas sointu malmiin,

heleys ääneen kellon valmiin.

Kas, riemuisasti pikku lasta

sen juhlasoitto tervehtii,

kun elontietään alkain vasta,

hän kehdossansa uneksii;

niin synkeät kuin kirkkaat päivät

ne vielä aikain kohtuun jäivät;

nyt äidinrinnan hellä lempi

on lapsen armas aamuhempi. –

Mut vuodet vierii nopeaan!

Pois poika viskaa tyttöin vauvan

ja syöksyy eloon huimimpaan,

hän kiertää maailmaa kanssa sauvan,

on outo kotiin tullessaan.

Nyt armain ilmein, viehäkkeessään,

kuin taivaan-kuvan ihanan.

ja rusoposkin kainoin, eessään

hän näkee immen seisovan.

Hän punehtuu, kun neidon kohtaa,

ja hymy hänet hehkuun luo;

kauniimmat ruusut, jotka hohtaa,

hän lemmitylleen rintaan tuo.

Oi, sulo toiveet, kaihot vienot

ens lemmen kulta-aikojen!

Ne aukee silmiin, taivaan-tienot,

jää sydän hurmaan autuuden;

oi, kestäis aina tämä taika,

tää armas nuoruuslemmen aika!

Torvet hohkaa putkijohteen!

Pistän puikon metalliin;

jos se nyt saa lasihohteen,

valutyö voi alkaa niin.

       Pojat, sukkelaan

       kokein tutkimaan,

miten hauras norjaan juontui,

kuinka seoksemme luontui?

Näet missä vahva hentoon ryhtyy,

miss’ ankaruus ja lempeys yhtyy,

Saat hyvän soinnun syntymään.

Niin tutki, kun teet liittovalas,

taipuuko mieleen mielialas!

Katumus syöpyy pettyvään.

Myrtti kaino kiehkuroiden

väikkyy päässä morsion,

kirkonkellot kutsuu soiden

vihkijuhlan loistohon.

Oi, tän juhlan riemuun kätkee

nuoruusajan toukokuu!

Seppel kuihtuu, huntu ratkee,

armaat unet unhottuu.

Pois kiihko jo jää,

mut lempi on luottava;

kukan painuvi pää,

se on heelmää tuottava.

Käy toimihin mies,

elon taistohon töytää,

hän työalan löytää;

hän rehkii ja raataa,

alas estehet kaataa,

hän puuhaa ja puhkuu,

hän onnea uhkuu.

Pian tulvivi anteja, kertyen hiljaa,

ja aitat ne täyttyvät runsasta viljaa.

Mut perhettä karttuu, ja kartano varttuu.

Kodin ohjat on vaimon,

on emännän aimon,

ja lasten äidin;

hän on holhooja perheen

ja estäjä erheen.

Hän tyttöjä neuvoo

ja poikia ohjaa;

hän liikkuu ja häärää

ja askaret määrää,

tuo voittoakin

käsin järjestävin.

Hän paisuvin aartein jo kaappinsa täyttää,

hän rukkia hyrrää ja sukkulaa käyttää,

ja kiiltävän kirstunsa taltehen saa

viti-villaa ja puhtainta palttinaa,

luo kaikkehen lämmön ja väikkeen ja valon

ja on valvoja talon.

Isä kartanoportailtaan

ilomielin maitansa katsoo,

arvaa uljasta onneaan,

kuulee kilkkuvat karjankellot,

näkee niityt ja notkuvat pellot,

aitat täydet ja ahdetut luuhat,

näkee riihellä puintipuuhat.

Kerskuin hän naurahtaa:

vahva kuin vankka maa

ja iskuilta kohtalon

turvattu talo on!

Mut onni, mi hymyy viittoili,

ei solmijaks ole liittoin,

ja äkkiä turma saa.

Valantaan nyt käydä saamme,

murtopinnan tiiviiks nään.

Hurskain mielin huokaiskaamme

nyt, kun sulut päästetään.

       Tulppa auki lyö!

       Herran huomaan työ!

Syöksyy kantakaareen kaavan

kuuma virta lailla laavan.

On tuli onneks ihmisen,

kun vaalit sitä valliten,

ja mitä luo se muovaillen,

saa aikaan taivaanvoima sen;

mut voima tuo on hirmuinen,

kun kahlehensa katkaisten

jo omaa tietään kulkemaan

käy luonnontytär irrallaan.

Voi sua, jos se hurjin paloin,

kasvain, vyöryin valtoinaan,

kautta kaupunkein ja taloin

raivoo, riehuu vimmoissaan!

Ihmisneron luoma jaloin

sortuu roihuun kamalaan!

Pilvi musta

maahan sataa

virvoitusta;

leimaus silloin jyrähtäin

iskee päin.

Kuulkaa häivytystä, hoi!

Kellot soi!

Illan suu

ruskottuu;

niin ei hohda päivän koi!

Tupruu sauhu!

Valtaa kauhu

kaupungin. –

Tuli puhkee paloon roimaan,

yli kattoin karkeloimaan

liekit lentää, päästen voimaan.

Roviona roihu riehuu,

räystäät ryskää, kuumuus kiehuu,

pylväät suistuu, palkit murtuu,

Lapset parkuu, äidit turtuu,

koirat vinkuu,

huudot rinkuu.

Kesken kauhuin käydään työhön,

päivän kirkkaus hohtaa yöhön;

kautta ketjuin, käsin vankoin

jonot sankoin

kiirein kulkee; vuolahasti

vesi suihkuu kattoon asti.

Saapuu myrsky, raivoisasti

yhtyin liekkein pauhinaan.

Hei, ne sinkuu liehuissaan

varastoiden kuiviin orsiin,

tarttuu pehkuihin ja korsiin,

kuivat sälyt kaikki löytää,

ja nyt telmii, kuin ne maan

raastaa tahtois juuriltaan;

kohti taivaankantta töytää

hurjapäät!

Turhaks näät

taistos luonnonvoimaa vastaan,

väistää voit sa ainoastaan,

alistut, kun hukkuu työs.

Tyhjiks jäi

paikat palon;

myrskyyn lentää tuhka talon.

Kaaret törröttää ja mustat

torvi-tynkät;

katsoo taivaan pilvet synkät

huoneisiin.

Sortui lies!

Raunioihin

kylmiin noihin

vielä kerran katsoo mies. –

Niin tyynnä tarttuu matkasauvaan.

Vaikk’ kohtas isku kohtalon,

jäi vielä sulo lohtu toki:

kun rakkaitaan hän koota koki,

kas, tallellahan kaikki on!

Alas virtas! – vaski riittää, –

kaava tuli täytehen!

Tokko tekijöitään kiittää

työ, kun tuomme esiin sen?

       Ehkei luontunut?

       Jos lie haljennut?

Oi, kenties, kun toivo hymyy,

edessä jo turma lymyy.

Maan poveen, kätköön pyhän mullan,

uskomme työmme tuottehen;

niin maamies kylvää siemenen

ja luottaa nousuun viljakullan,

kun aika tulee täytehen.

Myös kallihimmat siemenetki

peitämme murhein poveen maan

ja toivomme, ett’ tulee hetki,

kun käy ne eloon ihanaan.

Tornista kirkon

verkkaan vain

soi kuolinkellot,

kumahtain.

Surusoitto seuraa haudan pieleen,

matkalaista saattain viime tielleen.

Oi, jo puolisosi rakkaan,

oi, jo uhrautuvan äidin

tumma Tuonen ruhtinas

tempas, mies, sun rinnoiltas,

luota lasten hentoisten,

joita kantoi hellien,

joita hellään vaali innoin,

imettäin ne äidinrinnoin. Oi,

nyt perheen siteet sulta

laukes, iäks katketen;

kodin onni, äiti kulta

muutti maille varjojen;

poiss’ on kodin hellä käsi,

silmä, joka valvoi öin;

orpoja ja itseäsi

vieras hoitaa lemmetöin.

Kunnes kello jäähtyy siinä,

raskas työ nyt seiskohon.

Pojat, joit’ei mikään kiinnä,

vapaat niinkuin linnut on.

       Tähtein tuikintaan

       ollaan jouten vaan,

kunnes iltakuoro haipuu;

mestari vain huoliin vaipuu.

Metsätöiltään miesi palaa

reippain mielin illan suussa,

kodin lämpimille halaa.

Lampaat määkyin kotiin kulkee,

ammuu karja

kiiltokarva, käyräsarvi;

kellot kilkkaa,

kun ne tulee perävilkkaa.

Lyhdekuormaa

ruuna kiskoo;

kiertäin vyhteen,

poika viskoo

yli lyhteen

kukkasvyön.

Tanssihin käy nuori kansa

jälkeen työn.

Tiet ja torit tyhjenevät;

hauskan lieden luokse kertyy

perhekunnat; kirskuin kiinni

portit kaupungin jo pannaan.

Hämy synkkä

maahan lankee;

vaan ei pelkoon meitä saata

varjot yön;

rauhanmies voi tyynnä maata: –

laki valvoo, poistain pahantyön.

Kallis oikeus, kaikkein suoja,

taivaantytär, onnen tuoja,

kevein pakoin sidot vapaan;

perustan loit kaupungeille,

johdit yhteistoimen teille

metsäläiset ihmistapaan,

yhteen liitit höllät ohjat,

annoit siveystajun pohjat,

kallihimman tunteen toit,

lemmen isänmaahan loit!

Sadat käsivarret käkee

yhteistyöhön rattoisaan;

liikkeist’ innokkaista näkee

voiman, tahdon tarmokkaan.

Mestari ja sälli kanssa

tietää vapaan työnsä lait;

kukin mies on paikallansa,

herjaaja se olkoon vait.

Työssä sun on kunnias!

Vaivannähnyt palkan kantaa:

Arvon saakoon ruhtinas,

meille arvon työmme antaa.

Rakas rauha,

sulo sopu,

jäämään jääkää

kaupunkiimme hiljaiseen!

Älköön koskaan päivä nousko,

jolloin sodan julmat joukot

tyyntä laaksoamme raastaa,

jolloin taivas,

jota vieno rusko

illoin seijastaa,

kaupunkein ja kyläin hurjaa

palon lieskaa heijastaa!

Muotin nyt me murtaa voimme,

rikki sen jo lyödä saa;

kohtasilmin ihannoimme

kuvaa sopusuhtaisaa.

       Käykää vasaraan,

       kuori pois nyt vaan!

Olet kellon ilmiin saava

vain jos pirstaks menee kaava.

Vain mestari se viisain toimin

voi kaavan murtaa aikanaan;

mut voi, jos vaski omin voimin

käy hehkuvuona virtaamaan!

Se sokein vimmoin, räjähdyttäin,

lyö säpäleiksi kehystät,

kuin hornan-liekein kaikki syttäin,

sen tuholaineet vierivät.

Kun voimat raat saa riehakoida

ei muodostelmaa luoda voida;

kun kansat raivoo valloillaan,

ei onni pääse taimimaan.

Voi maata, missä paloaineen

näät kyliin kurjiin kertyneen,

ja rahvas, ryöstäin linnat maineen,

käy itse käsin oikeuteen!

Kapina tarttuu kellon kieleen,

sen kupu ulvoin ämyää!

vihitty rauhaa soimaan mieleen

nyt väkivaltaan yllyttää.

Vapaus, veljeys! huuto raikuu;

jo rauhanmies käy miekkahan,

ja torit täyttyy, kadut kaikuu,

näät murhajoukkoin riehuvan.

Hyeenain lailla, kilvan kiistäin,

siin’ irnuu vaimot ilkkusuin,

kuin pedon hampain irti riistäin

sydämet äsken surmattuin.

Ei mikään ole pyhää, taukoo

jo tunteet, joita kainous toi,

ja hurjuus kaikki sulut laukoo,

ja ilkivalta mellakoi.

Herännyt leijona on kiivas,

on julma hammas tiikerin,

mut ihminen, min raivous riivas,

on hirmuisista hirmuisin.

Niin on! – ei taivaansoihtu valon

oo käsiin umpisokeiden!

He sit’ ei nää, he syttää palon,

maat, kaupungit vain tuhoten.

Riemuun vaihtui huolten taakka!

Kas! kuin kirkas täysikuu

kello ehjä kehään saakka

kotelostaan paljastuu.

       Kuvun laitoineen

       vienoon väikkeeseen

ilta luo ja kilpileiman,

nimen taideniekan reiman.

Hei, joukkohon!

Työmiehet, kapsuttakaa jalkaa!

nyt kellon vihkiäiset alkaa.

Concordia sen nimi on.

Niin sopuun, yksimielisyyteen vahvaan

Se liittäköön ja kootkoon rakkaan rahvaan.

Ja tehtävään se käyköön, oi,

johonka mestari sen loi:

Pian maisen elon yläpuolla

se heiluu siinnoss’ ilmojen,

jyrinän naapurina tuolla

on välimailla tähtien.

Soi kehottain sen ääni silloin,

kuin vilkkuin haastaa tähdet nuo,

jotk’ kiittää Luojaa aamuin, illoin

ja vuoden vaihteet tietoon tuo.

Iäiset vakavuudet selkoon

se saattakohon soitollaan,

ja joka hetki, heiluissaan,

sen kieli aikaa kosketelkoon.

Se elon vaiheet tuokoon julki

vaikk’ itse on se tunnoton,

ja heille, jotka kuoloon kulki,

se viime rauhaa soikohon.

Ja kuten kaiku kohta-ikään

soi loppuun, kun se korvaan saa,

se kumutkoon: ei kestä mikään,

maan päällä kaikki katoaa!

Köysin vahvoin nostakaahan

ylös kello kuopastaan!

Pääsköön sointuin ikimaahan,

taivaan sineen kohoomaan.

       Kaikki kiskokaa!

       Hei, se heilahtaa!

Riemua se tuokoon lauhaa,

ensi ääni soikoon rauhaa.

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.