Kelloni
| Kelloni. Kirjoittanut Mark Twain |
Sievä uusi kelloni oli käynyt kahdeksantoista kuukautta aivan tarkkaan eikä sen koneistossa ollut mitään rikkoutunut tai seisattunut. Minä aloin pitää sitä luotettavana ajan laskijana ja määrääjänä ja sen sisuksia ja jäseniä aivan terveinä. Mutta eräänä iltana en muistanutkaan vetää sitä. Alussa surin tätä tapausta, ikäänkuin se ennustaisi jotain suurta onnettomuutta; vähitellen suruni kuitenkin haihtui, minä asetin kellon arvion mukaan käymään ja annoin palttua pahoille aavistuksilleni.
Seuraavana päivänä menin muutaman kellosepän luo, saadakseni kelloni käymään oikein. Kelloseppä otti sen minun kädestäni ja tarjosi minulle palvelustaan. Sitten sanoi hän: ”Se käy hiukan hitaasti, tarvitsee korjausta”. Minä koettelin estää häntä siitä, koettelin selittää hänelle, että kello kävi aivan tarkkaan. Mutta ei; hän väitti vaan että kello kävi neljä minuuttia jälissä ja että sitä välttämättömästi täytyy ”rukata”. Ja sill’aikaa kun minä tuskissani hyppelin ympäri ja rukoilemalla pyysin häntä jättämään kalliin kelloni rauhaan, teki hän tyynesti ja kylmäkiskoisesti tuon julman työn.
Kelloni alkoi nyt käydä liian nopeasti. Se kävi päivä päivältä yhä nopeammin ja nopeammin. Viikon kuluessa oli se sairastunut kovaan kuumeesen ja valtimo löi 150 kertaa varjossa. Kahden kuukauden kuluttua oli se jättänyt kaikki kaupungin kellot kauas jälkeensä ja oli enemmän kuin kolmetoista päivää almanakasta edellä. Se oli jo ehtinyt lumiseen marraskuuhun, kun muilla vielä oli lokakuu, jolloin lehdet puisia putoavat. Se saavutti vuokran maksupäivän, maksettavaksi langenneita räkninkejä ja muuta sellaista niin kauhean pian, että minä, joka olin luullut niihin vielä olevan hyvän aikaa, en sitä enää voinut kärsiä.
Minä vein silloin kellon kellosepälle, saadakseni sen käynnin korjatuksi. Kelloseppä kysyi minulta, oliko sitä ennen korjattu. Minä vastasin: ei, se ei ole tarvinnut mitään korjausta. Silloin näytti kelloseppä niin ihmeen onnelliselta, pingoitti toisen silmänsä selki seljälleen, pisti siihen pienen suurennuslasin ja katsoa muljotti koneistoon. Hän sanoi että kello tarvitsi puhdistusta ja öljyämistä ja muuta korjausta. Mutta sitten alkoi se käydä niin hitaasti, että se nakutti niinkuin läppäävä kirkonkello. Minä myöhästyin kaikista junista, en tullut mihinkään oikeaan aikaan enkä usein ehtinyt saamaan päivällistäkään. Niin muutuin minä vähitellen taapäin eilispäivään, sitten sen edelliseen päivään, sitten viime viikkoon, ja vähitellen alkoi minusta tuntua ikäänkuin yksinäni ja hyljättynä eläisin edellisellä viikolla, kunnes vihdoin kadotin koko maailman näkyvistäni. Tuntui ikäänkuin olisin jollain tavoin sukua museossa olevan muumian kanssa ja mieleni teki juoda veljenmalja hänen kanssaan.
Menin taas yhden kellosepän luo. Hän murensi kelloni pieniin palasiin, sill’aikaa kun minä odotin ja selitti sitten, että kapseli oli saanut kuhmun. Hän voi parantaa sen kolmessa päivässä. Sitten kävi kello jotakuinkin hyvin, mutta sitä ei kestänyt kauvan. Se oli tullut ihan kummalliseksi. Puolen päivää se riensi eteenpäin kuin paholainen ja piti kauheata elämää, jyski ja sähisi, hyppi ja kiljui niin etten voinut kuulla omia ajatuksianikaan, ja niin kauan kuin se tällä päällä oli, ei löytynyt koko kaupungissa yhtään ainoaa kelloa, joka olisi voinut sen saavuttaa. Mutta toisen osan päivästä hiljensi se hiljentämistään vauhtiaan, niin että kaikki ne kellot, jotka se oli jättänyt jälkeensä, taas sen saavuttivat. Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua näytti se ajan aivan oikein, eikä kukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että se oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta niin en minä ajatellut, vaan vein sen toiselle kellosepälle. Hän sanoi ”pultin” menneen rikki. Minä sanoin hänelle olevani iloinen, ettei vika ollut sen pahempi, mutta totta puhuen ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine tuo ”pultti” oli, ja oikein häpesin tietämättömyyttäni. Hän korjasi vi’an, mutta mitä kello yhdellä puolen voitti, sen se toiselta menetti. Se kävi jonkun aikaa, sitten se taas seisoi hetkisen hiljaa, kävi taas parin tunnin matkan eteenpäin, ja sitä tekoa se pitkitti koko päivän, ja joka kerta kun se taas alkoi käydä, riensi se hurjaa vauhtia eteenpäin, voittaakseen mitä oli menettänyt. Minä kärsin tätä muutamia päiviä, mutta sitten menin minä toisen kellosepän luo. Hänkin paloitteli sen pieniin murusiin ja tarkasteli niitä suurennuslasilla. Sitten sanoi hän, että näytti siltä tuin sylinteri olisi epäkunnossa. Hän laittoi kaikki hyväksi ja veti kellon. Nyt se taas kävi jotenkin hyvin muutoin, paitsi kun se tuli kymmentä minuuttia vaille kymmenen, niin silloin se yht’äkkiä seisahtui eikä tahtonut enää jatkaa käyntiään.
Ei – sellainen ajanmäärääjä ei kelpaa, ja sentähden ei minulla ollut muuta neuvoa tuin juosta taas kellosepän luo. Kelloseppä selitti nyt, että yksi rubiinikivi oli kulunut, ja samoin arveli hän, että koneistosta tarvitsi yksi osa saada puolipohjat. Hän korjasi mitä oli korjattavaa ja sitten kävi kello aivan hyvin; ainoastaan silloin tällöin, tehtyään säännöllisesti työtä kahdeksan tuntia, oli ikäänkuin joku paikka yht’äkkiä olisi mennyt rikki, ja kello alkoi surista niinkuin mehiläinen ja viisarit lentää ympärinsä, niin että niitä oli mahdotoin nähdä; sitten se taas seisahtui ja silloin kuului pamaus.
Raskain sydämin menin taas toisen kellosepän luo ja katselin hetkisen, kuinka hän koetti saada siitä selkoa. Sitten aloitin oikean tutkinnon hänen kanssaan, sillä asia ei minusta ollut mitään leikintekoa. Kello oli alkujaan maksanut 1,000 markkaa, ja minä olin jo saanut maksaa 10,000 markkaa korjauksista. Samalla kun siinä seisoin ja katselin kellosepän puuhaa, tunsinkin hänessä erään vanhan tuttavan. Hän oli ennen oli ennen ollut eräässä höyrylaivassa koneenkäyttäjänä. Hän tutki tarkoin kaikki kellon osat, aivan kuin nuo toisetkin sepät olivat tehneet, ja lausui sitten mielipiteensä yhtä varmasti kuin nekin.
Hän sanoi:
”Kellossa on liian paljon höyryä päällä – varaventtiili täytyy avata”.
Silloin löin minä sillä hänen pääkallonsa puhki ja hautuutin hänet omalla kustannuksellani.
Sedälläni Williamilla (hän on sen pahempi kuollut) oli tapana sanoa, että hyvä hevonen on hyvä hevonen, kunnes se ensi kerran pillastuu, ja että hyvä kello on hyvä kello, kunnes kelloseppä saa sen kynsiinsä. Ja hän tavallisesti ihmetteli, mitä kaikista kelvottomista kattilanpaikkureista, kiväärisepistä, suutarista ja peltisepistä viimein tulee. Ei kukaan tainnut silloin sitä hänelle sanoa, mutta nyt minä sen tiedän: – paljaita kelloseppiä.
Lähde: Savo-Karjala 2.5.1890.