Kellonsoittaja

Kellonsoittaja. Kirjoittanut Émile Verhaeren

Suom. Kaarlo Sarkia.

Sokon, vauhkon härkälauman mylvintänä kuulen

syvist’ uumennoista ehtoon hämyisen

jylyn myrskytuulen.

Yht’äkkiä hämyssä, johon salamat valaa

tulipiirtoja, takana mustien päätyjen,

yläpuolella kirkon, tapuli palaa.

Ja vanha kellonsoittaja, hullun tavoin,

pää sekaisin, mykkänä suunsa avoin,

kiis tapuliin.

Hän tarttuu kellojen köysiin raskaisiin,

hätäsoiton käy myrskyisä tahti,

epätoivon on siinä ja kauhun mahti.

Torni,

min huipulla risti tempoilee,

päin aaveenomaista taivaanrantaa

tuliharjansa punaisen hulmuta antaa.

Se yöllisen kauppalan kirkkaasti valaisee.

Väkijoukko, mi paikalle tulvahtaa,

kadut kauhulla, valitushuudoilla täyttää,

ja seinissä, jotka huikaisten leimuaa,

lasiruudut mustat veressä kylpevän näyttää.

Yhä kenttien äärettömyyteen, tulkkina mielettömyyden, kauhun,

hän, vanha soittaja, sinkoaa kellojen pauhun.

Torni,

näköpiiriä vasten, mi rävähdellen väikkyy,

punaloimossa suurtuu ja roihuaa ja räikkyy,

kuin lentäis se ylitse rämeitten, järvien vyön.

Sen harjalta lentelevät tiilet

kuin paljettisiivet, kuin säkenöivät hiilet

päin metsiä halki yön.

Tulisateena sukeltavat varjosta valoon

majat olkikattoiset, remahtaen paloon.

Nyt luhistuu tornin harja, risti romahtaa

rovioon, joka vääntää sen kristityt käsivarret

ja ne murtaa niinkuin karret.

Hän, vanha soittaja, tempoo kellojaan,

kuin pelkäis hän liekkien yltävän Jumalaan.

Torni –

tuli syöksyy sen jättiläissuppiloon,

alas syvyyksiin kiviseinien kaivon,

jo yltää kammion holvistoon,

miss’ soutavat, tempovat kellot vallassa raivon.

Ja parvet naakkojen, pöllöjen

paon tuskassa lentävät hurjasti kirkuen,

sulat kärventäminä liekkien, sauhun,

vähin hengin, jähmettäminä kauhun,

päin raadelluin rikkoen ikkunat,

ja äkkiä voimalla tulen paineen väen hyökylaineen

kuohuun kuolleina singahtavat.

Hän, soittaja, näkee puoleen kellojen tärisevien

kurottautuvan tulipalon kultasormien värisevien.

Torni

on niinkuin sisässä punaisen pensaikon,

jonka tuhat liekkijuurta

ulos luukuista rynkää.

Tuli hurja ja kouristuksenomainen ajaa

tapulista, kuin hirviö suunnaton,

vipukiekkoa, parruntynkää

ja hirttä jättiläissuurta,

kun kellot mielettömästi mylvii ja kajaa.

Ja vanha soittaja kuolintuskassansa

hän soittaa omia peijaiskellojansa.

Torni

yht’äkkiä ratkaisevasti rysähtää,

katonrajasta maahan kahtia ratkeaa,

ylt’ympäri tomua, muurilaastia pöläjää.

Kuin suuri murhattu huuto kellojen raivo

äkisti katkeaa.

Vain kuulee, kuinka tapuli nielee kellot niinkuin kaivo,

ees taas niitä kimmahduttaa kivinen seinä,

ne putoavat kumahtelevina järkäleinä

ja uppoavat sisään maan.

Ei vanha soittaja hiiskunut paikaltaan.

Ja kuvusta kellon maahan vajonneen

sai arkkunsa hän, se myös tuli haudakseen.

Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.