Kellot (Forsman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kellot.

Kirjoittanut Viktor Rydberg
Suoment. Kaarlo Forsman.


On aian aaltojärven keskellä hyrskyisen
Kristallitorni kuulas ja eeterin-loistoinen;
Syvyyteen synkeimpään se laskee juuriaan,
Mihin ei näe ihmissilmä, ei kanna aatoskaan.
Se yltää muureillansa sinitaivaan tähtihin,
Ylemmä kautta taivasten tähdetöntenkin,
Kautt’ aavan kaikkisuuden kupooli kohoaa,
Eik’ aatos sinne lennä – sen päätä huimistaa.
Komeessa kaarroksessa on kelloja kaksittain.
Valon koitevälkkehistä on toinen luotu vain;
Heiluttaa kultakieltä vaan aatteen tuulahdus,
Hiljaisen soiton tahdit sääntääpi maailman huokailus.
Se soi niin kehotellen sävelen hiljaisen,
Mi värjähdellen virtaa mailmasta toisehen;
Puhtaana sointu sammuu tuo, maahan tultuaan,
Jalojen henkien kaipioon ja illan purppuraan.
Unelmat ihanimmat se heille mieleen tuo,
Unelmain eteen taisteloon myös heille voiman luo;
Ruskossa iltataivaan se heille muistuttaa
Kaukaista kaunomailmaa, viel’ löytämättä olevaa.
Se soipi ikävöiden sen hetken vihkimää,
Mi veljesliitoks’ kaikki maan kansat yhdistää,
Kun tuskat viihdytystä ja lohdutusta saa,
Ja rakkauden rintaan väsynyt otsa uinahtaa.
Se soipi ikävöiden sävelin kirkkahin
Viel’ yhtyäkseen kansain vapauden lauluihin
Ja soittaa kautta mailman tuon viestin autuaan:
Jo ihmisyys löys Herran! Jo maa on valta Jumalan!
Vaan toiseen valinkaavaan valahti hyytäen
Yön synkeys, jok’ uinui helmassa kaaoksen.
Sen raskas kiel’ ei liiku – se vaiti riippuilee;
Kuin öisen taivaan holvi, sen synkkä kupu kaartelee.
Tuoll’ alla portahissa sumuisna mieleltään
Istuupi peikko, kellon luja nuora kädessään,
Kuin patsas liikkumatta, kolkosti katsahtaa
Vaiheiden valtamerta, mi tornin juurell’ aaltoaa.
Aurinko vuoroin peittyy, tai hyrskyt valaisee;
Vaan vetten aava pinta jos kerran synkkenee
Ja viime-aalto murtuu mainingin pauhinaan,
Povellaan ennus-haaveet valoisat tuuditeltuaan,
Ja ihmiskunta tuskaan toivotta raukeaa,
Ja vapausvirret leipä ja suosio tukehtaa,
Ja nuori sydän jähtyy ja tyynnä katselee,
Kuink’ aatteet pyhät, jalot maan päältä kauas pakenee.
Silloinpa kellon nuoraan tuon koura puristuu
Ja peikko soittaa, soittaa, sen mieli hurmauu,
Yön kello heilahuttaa kauheeta kupuaan
Ja kaikki mailma järkkyy ja halkee myötä juuriaan.


Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.