Kerran tähtitornissa

Kerran tähtitornissa. Kirjoittanut Lauri Ekberg

Syys-ilta muuttui yöksi. Tuul’ ulvoi raivossaan

Ei tyynnä meren pinta uinaillut rauhassaan.

Vaan kuu loi lumoansa ja tähdet välkkyen

Katsoivat myrskyn maahan, ikäänkuin säälien.

Ma astuin mietiskellen, niin tähtitornin luo

Vei tieni askeleeni, – päämäärän’ oli tuo.

Nyt nousin korkealle huipulleen katsomaan,

Ja näkemäni kuva ei haihdu milloinkaan:

Tuul’ ankarasti riehuu, täht’torni huojuilee;

Myös ulapalta kuuluu, kuink’ aallot tyrskyilee.

Ei rauhaa, tyyntä missään, kun maahan katselen;

On myrskyn yössä kaikki, jos minne silmäilen.

Mut kun ma nostan tuonne ylemmä silmäni,

Niin tähtitaivas aukee ylhäältä eteeni.

Ei estä myrsky mainen tuiketta tähtösen,

Ei häiritse se liioin lumoa kuuhuen.

Ne hiljalleen vaan loistaa kannella taivahan,

Ja maailmalle luovat valonsa kirkkahan.

Ja verratessa noita: – – taivasta, maailmaa,

Mun aatokseni kiiti kauvaksi tähtein taa.

Ja kaukaa, kaukaa tähden, niin kirkkaan, vielä näin;

Se loisti, – mut sen loisto on mennyt mielestäin.

Mut kuitenkin se silloin haihdutti myrskyt pois –

Oi, jos sen siellä vielä kirkkaana nähdä vois!

L[auri]. O[lli]. E[kberg].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.