Kesä-illan anteita

Kesä-illan anteita. Kirjoittanut Kaarlo Slöör

Lännen kulta-purpurahan

Aurinkoinen alenee,

Tuonne vuoren kukkulahan

Kultoansa valelee,

Sääsket survoo, tuulen henki

Kukkasia suutelee,

Peippo, mielessänsä lempi,

Armahallens’ laulelee.

Riemuako tuota vainen

Ihannellen imehtii

Puistikossa nuori nainen –

Jonka silmä sädehtii

Lempe’yttä, puhta’utta,

Jalo’utta sydämen –

Tuota imehtiikö? Mutta –

Kuink’ on laita neitisen?

Mik’ on hällä? Kultoansa

Muistelleeko tuossa nyt?

Sureneeko sulhoansa –

Ehkä on se pettänyt? –

Vienot huulet hymyllänsä

Eivät imarrusta jaa,

Päänsä vaipuu, sydäntänsä

Kuin – hän mielis kuulostaa.

Mitähän se sydän virkki!

Huntu huolen kato’aa –

Koht’ on hän, kuin ennen, kiltti –

Pää jo ylös kohoaa,

Silm’ on kirkas, otsa kanssa:

Ilons’ on hän saanut, oi!

Kalveell’ äsken poskellansa

Toivoin ruso purppuroi.

Siinä istuu. Hänetkin jo

Luonnon riemu huvittaa

Aivan mehu-mieliseks’ – No, –

Mlikäs, tuolla rusahtaa?

Nuorukainen sieltä tuli,

Katseen neitihin se loi:

Silmä silmähän nyt suli,

Syömet lemmen tulta joi.

Tuotako se neiti uotti?

Niinpä niinkin! Nuori mies

Sulhons’ on. – Se ilon tuotti,

Kun sen tulon sydän ties.

Armahasti rinnatusten

Rakastuneet katselee:

Sielunsa vaan kilvatusten

Sanatonna haastelee.

Ja kun ilta-suuteloa

Tuuli tuikki kukkasiin,

Lintu laulel’ lauleloa –

Poikiansa nukuksiin;

Ja kun aurinkoinen lähti

Lännen kulta-purppuraan:

Kahden nuoren lemmen-tähti –

Katsoi sulo suudelman.

Kaarlo [Slöör].

Lähde: Keski-Suomi 17.4.1880.