Kesäaamuna

Kesäaamuna. Kirjoittanut Immi Hellén

On hiljaista metsässä vielä,

puut, pensahat uinuaa,

ja Tapion tanhuilla siellä

ei valvone ainoakaan.

Myös kaislikko kallion alla

ja aaltoset uinuvat,

ja kukkaset kunnahalla

ja kankahan kanervat.

Jopa koittaren vaalea juova

idän äärille ilmenee.

Se on enne, mi aamun on tuova

ja se kasvaa ja laajenee.

Jo kultiin ja purppuroihin

idän aavikko pukeuu,

ja virkuin viidakon lintu

sen hohteessa havahtuu.

Pian rannat on ruusuvöinä

ja kultina salmein suut.

Kuvun avaa jo leinikköinen

ja kumpuin kukkaset muut.

On kullassa latvat puiden,

ens’ käkönen kukahtaa.

Sen suloa päivyen uuden

maan uumenet aavistaa.

Ja päivän kultainen kerä

jo nousevi loistossaan,

koko luonto nyt herkkänä herää,

käy vastahan kuninkaan.

On laulua metsän humu,

soi kiitosta kiurun suu,

jo haihtuu rotkojen sumu,

ilolaulelot kajahuu.

Myös Ahtolan kannel helää

nyt vienointa säveltään,

ja kaikki mi henkii ja elää,

maan toukkakin nostaa pään.

Ne kiittävät aurinkoa,

joka nosti ne kuolleista,

joka heille on ilon ja onnen

ja elämän antaja.

Ja ihminen? – Aamunkoissa

hän kulkevi kuunnellen,

ja luonnon juhlissa noissa

sois mukana olla myös hän.

Ja sävelmän hänkin liittää

siihen suurehen kuorohon.

Vaan ihminen – Häntä hän kiittää,

joka luonut on auringon.

1921.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.