Kesäkokoukset Lake Bluff’in luona
| Kesäkokoukset Lake Bluff’in luona. Suomennos Blåbandet’ kalenterista. Kirjoittanut Alexandra Gripenberg |
Amerikalaiset ovat erinomaisia sulattamaan esitelmiä ja kokouksia. Kesähellekään ei voi heitä säikähdyttää, – he valitsevat vaan kokouspaikaksi jonkun sopivan viileän seudun. Viime aikoina on yhä useammin ruvettu pitämään n. s. ”campmeetings” leirikokouksia. Nimityksensä ovat ne saaneet siitä, että osanottajat aluksi kokouksien aikana viettivät leiri-elämää, johon kuului teltat, nuotiovalkeat, tina-astiat, yksinkertainen ruoka ja rippumatot. Eri kollegien ja koulujen nuorisolla on vielä nytkin tapana yhtyä ja tehdä retki johonkin campmeetingiin ja siellä huvikseen elää mustalaiselämää. Mutta muuten tämä tapa enimmäkseen on jäänyt unohduksiin, ja asutaan kernaammin huolensa maalaisravintoloissa, joita toimeliaasti ja nopeasti on rakennettu kaikkialle, missä näitä kesäkokouksia pidetään.
Mitä näissä kokouksissa sitte tehdään?
Kuunnellaan esitelmiä, saarnoja, puheita, seuratan opetusta eri luokilla, eri oppijaksoissa, joissa esitetään raittiutta, uskontoa, valtio-oppia, hyväntekeväisyyttä, lähetystä, pyhäkouluopetusta, niin, miltei kaikkia aineita maailmassa. Kuuluisia puhujia, eteviä provessoria, tiedemiehiä, ihmisystäviä, valtiomiehiä, eteviä naisia keräytyy tänne pitemmäksi tahi lyhemmäksi ajaksi opettamaan itse kukin aineitaan. Tänne tulee farmeri eli maanviljelijä poikineen muutamiksi viikoiksi, ennenkuin kiireet ulkotyöt alkavat, tänne tulee nuoria collegityttöjä ja nuorukaisia, oppipoikia kaupungeista, raittius- ja nais-asiain ystäviä, pappeja, opettajia, kaikenlaista kansaa hengittämään maa-ilmaa ja sitä paitsi saamaan ilmaiseksi tahi huokeasta hinnasta opetusta yhdessä tahi useammassa oppi-aineessa.
Chatauqua New-Yorkin valtiossa on kuuluisin kaikista campmeeting paikoista. Kolme kuukautta perättäin siellä oikein pommittamalla annetaan jos jonkinlaista opetusta. Multa myöskin Lake Bluff, Michiganjärven länsi-rannalla, 2 tunnin matkan päässä Chicagosta, alkaa seurata Chatauquan jälissä yhä kasvavilla siivillä. Sitä kutsutaan nyt jo ”Lännen Chatauquaksi”. Etenkin on ”Naisten raittiusseura” valinnut tämän seudun kokouspaikakseen kesä-aikana ja v. 1888 oli seuran onnistunut saada erinomaisen rikkaan programmin.
Oli ihana kesäkuun ilta, kun saavuimme Lake Bluffiin. Luonto täällä on hyvin Pohjanmaan saariston näköinen, punaisia rosoisia kiviä, meri-näköaloja – sillä Michigan on tällä kohdalla meren näköinen – hymyilevä vihreäinen ruohokenttä, josta kohoaa ryhmittäin tuuheita monirunkoisia puita. Mutta tervaleppien sijassa kasvaa täällä tammia ja hienoja sananjalkoja ”the maider hair” näkyy nurmikoilla meidän vanamojemme asemasta. Rannan kivikoissa kasvoi korkeavartisia ruusupensaita, jotka parastaikaa olivat täydessä kukassa. Sievän-muotoiset pensaat muodostivat ikäänkuin ruusunpunaisen reunuksen vienosti aaltoilevan Michiganjärven ympäri.
Suuressa, mutta yksinkertaisessa ravintolassa, samaten kun ympärillä olevissa ”cattage” rakennuksissa vilisi väkeä idästä ja lännestä. Tunnin kuluttua piti ”Naisten raittiusseuran” puheenjohtajan, kuuluisan miss Frances Willardin avata seuran kesäkolous. Osa toimikunnasta oli saapunut jo aikaisemmin, muiden muassa seuran äänenkannattaja ”the Union Signal” lehden toimittaja miss West, uhkea, harmaihin puettu nainen, niin tyyneluontoisen näköinen, kuin olisi hän kaiken ikänsä istunut sulkaneuloksineen kahvipannun ääressä.
Miss Willard on siitä omituinen, että hän oikeen vihaa kaikkia juhlallisia mutkia ja kaikki kokoukset, joita hän johtaa ja joissa hän puhuu, muodostuvat hänen mukaansa. Sentähden olikin tämä ensimmäinen, alustava kokous erittäin mutkaton. Suuri kiikkutuoli, noita kahdenistuttavia, oli vedetty salin keskilattialle. Siinä istui liikkuen miss Willard ja hänen ympärilleen oli keräytynyt toimikunta, kokoukseen kutsutut opettajat, papit, raittiusnaiset y. m., jotka avarassa puolipiirissä istuivat hänen ympärillään. Kasvava poika harmoniolla säesti metodisti lauluja, joita laulamalla kokous tavan mukaan alkoi. Istuen kiikussaan alkoi sitten miss Willard puhua. Hänellä on hienot, mutta värittömät kasvot ja vaaleat hiukset, jotka jo alkavat käydä harmahtaviksi. Silmälasien takaa näkyy lempeät, läpitunkevan vakavat silmät, värittömät nekin, mutta erinomaisen elävät. Suu on vakava ja miellyttävä, usein hymyilevä, sillä miss Willard rakastaa hyvää leikkipuhetta, jota hän usein puheissaan käyttää. Tämä ynnä hänen suuri järjestämiskykynsä sekä hänen taitonsa yhdistää ja sulattaa mitä erilaisimpia aineksia yhteistyöhön ovat tehneet hänet yleisön suosikiksi. Hän on varsin monipuolinen henkilö – ja niin vähän yksipuolinen, että miltei tuntuu pintapuoliselta – ainakin meidän pohjolaisten käsityskannan mutaan. Mutta kieltämättä on hänen olennossaan jotain innostuttavaa. Kun hän matalalla sointuisalla äänellään lausuu: ”Nyt, ystävät, alkakaamme pieni keskustelumme”, silloin täytyy ehdottomasti kuunnella, josko sitten hyväksyy tahi vastustaa hänen mielipiteitään.
Kun enemmän tutustuu häneen, täytyy ihmetellä hänen vapaamielisyyttään. Vaikka hän koko sielustaan on metodista, voi hän työskennellä yhdessä varsin erilaisiin kirkkokuntiin kuuluvien henkilöiden kanssa. ”Vapaudelle” lausui hän kerran, ”on kaikki inhimillinen kehitys rakennettava. Minun ei ole ensinkään vaikea myöntää vapautta muille, koska itse puolestani rakastan sitä niin paljon. Nousin ja täydestä sydämestä todistin kalliista Herrastani Jesuksesta ja aivan vieressäni seisoi mrs D., joka yhtä vakavasti vakuutti ettei hän puolestaan uskonut personallista Jumalaa olevankaan”. Hänen lukutietonsa ovat erinomaisen suuret; oikeen hämmästyy huomatessaan miten hyvin tämä suuri raittiuspuhuja ja työntekijä tuntee Europan uusimmat kaunokirjallisuuden tuotteet. Hänen mieltymyksensä näihin sai varmaankin alkunsa niinä vuosina, joina miss W. matkusti Europassa; matkallaan Venäjälle kävi hän silloin Skandinaviassa ja Suomessakin.
”Minä täydellisesti rakastuin teihin, suomalaiset”, kertoi hän meille iloisesti nauraen.
Sitte kun miss Willard hetkisen oli näin kiikkunut ja puhellut – puheen pitämiseksi sitä ei voinut kutsua – milloin vakavasti, milloin hartahasti, milloin taas leikkisästi, kehotti hän muutamia etevimmistä läsnäolijoista tuomaan esiin mielipiteitään.
Eräs näistä puhui lasten tutustuttamisesta raittiusasiaan, toinen taas siitä, miten saataisiin nuoria tyttöjä enemmän suosimaan raittiusasiaa, kaksi pappia lausui toivomuksenaan että hengellinen sääty maassa entistä enemmän kääntäisi huomionsa raittiusliikkeesen, muistutus, jota saa kuulla Amerikassakin, vaikka tosin papit täällä, enemmän kuin niissäkään muualla ottavat osaa raittiustyöhön. Toinen niistä, vanhanpuolinen mies, näkyi hieman loukkautuneen siitä, että monikin puhuja oli täyttänyt noin keveätä puhetapaa ja alkoi: ”Miss Willard! kunnioitettu kokous! en tiedä josko olemme kokoutuneet rukoilemaan vaiko leikkiä laskemaan – – –” ”Molempia varten!” keskeytti häntä miss W. ”Siinä tapauksessa” sanoi hän, ”valitsen minä edellisen.. Rukoilkaamme.” Ja sama kokous, joka äsken oli hilpeästi nauranut, yhtyi nyt – kuten näytti – hartaasti lämpimään rukoukseen.
Illan paras puhuja oli Indianan kuvernööri, nuori mies, joka hämmästyttävän kaunopuheliaasti esitti ”kolmannen puolueen”, raittiuden ystävien merkityksen. Hän oli ”etelästä” ja ainoa mikä hänen puheessaan oli vähemmän miellyttävää oli siinä ilmestyvä katkeruus pohjoisvaltioita kohtaan.
”Pohjoisvaltiot” sanoi hän, ”aloittivat sodan etelää vastaan piiskatakseen orjain pitämisen meistä. Mutta varokoot vaan ellemme me vuorostamme lähde sotaan heitä vastaan piiskataksemme viinan pois heistä”. ”Oi, rakkaani”, tuumasi miss Willard kiikkutuolissaan, ”elkäämme ajatelkokaan moisia pakkokeinoja”.
Läsnä-olevien joukossa oli myöskin mrs Henry, jota sunnuntaikoulutoimen järjestäjänä pidetään suuressa arvossa, ja samaten miss Gordon, miss Willardin yksityinen sihteeri. Hän asuu yhdessä miss Willardin ja hänen vanhan äitinsä kanssa ja on hänen paras apunsa.
Ylimalkaan ei tämä kokous tuntunut lainkaan merkilliseltä, mutta sitä erinomaisempia olivat seuraavat työpäivät. Kaikkialla seudun pienissä kesä-rakennuksissa annettiin opetusta missä missäkin aineessa. Ikkunat pidettiin auki, viileä aamu-ilma täytti huoneet, hickorypuut suhisivat ja Michiganjärven sinilaineet loiskuivat vasten rantaa. K:lo 6 alkoi ensimmäinen luokka; oppi-aineena oli Amerikan historia; 7–8 oli aineena sunnuntaikoulujen järjestäminen; 8–9 Amerikan eri valtiolliset puolueet; 9–10 raittiusopetus. Sitten tuli väli-aika ja lunch, jota kesti k:lo 1, jolloin pidettiin n. k. ”päivärukous” ”temppelissä” – laudoista tehty rakennus. – Nyt seurasi raittiuskokous ja saarna, jonka jälkeen miss West esitti sunnuntaikoulu-opettajille, miten lapsille parhaiten voi opettaa raittiutta. K:lo 6 oli päivällinen, kello 7 iltajumalanpalvelus ja raamattu-luokka.
Omituista oli nähdä miten samalla luokalla saattoi olla erilaisia henkilöitä: ijäkkäämpiä ja nuoria, sivistyneitä ja sivistymättömiä, miehiä ja naisia. Indianan kuvernööri ja kaksi pitkää, karkeakouraista nuorukaista istuivat rinnakkain ja hieno rouva Tennessestä halpapukuisten sunnuntaikouluopettajien vieressä.
Omituisin oli raamattuluokka. Suuri temppeli oli vaan puoleksi valaistu, ovet olivat auki ja saattoi kuulla, miten linnut liversivät ulkopuolella olevissa puissa. Mrs Henry, yksinkertaisessa tummanharmaassa puvussa, seisoi puhujalavalla ja hänen vieressään, harmonion ääressä, sama nuori poika, joka kokouksen aitana säesti lauluja. Sataan nouseva seurakunta oli yhdistetty yhtä erilaisista aineksista kuin muutkin luokat pitkin päivää.
Aluksi laulettiin, jonka jälestä mrs Henry lyhyesti rukoili; sitten alkoi opetus. Hän otti raamatunlauseen, Ps. 23: 1, jonka johdosta hän puhui. Tämän jälkeen kehotti hän läsnä olevia lausumaan ajatuksiaan saman lauseen johdosta, huomioita, kysymyksiä, viittauksia muihin, samaan aineesen kuuluviin, raamatunlauseisiin, omia kokemuksiaan tämän lauseen totuudesta.
”Ja. ystävät”, – päätti hän – ”muistakaamme että aika on kallis ja että toinen lausunto heti seuratkoon toista”.
Hetken äänettömyyden jälkeen nousi köyhän näköinen nainen ja sanoi, kertoen lauseen: ”Herra on minun paimeneni, ei minulla mitään puutu. Tämä sana on toteutunut minulle ja ollut lohdutuksenani katkeran surun aikanaki. Siunattu sana, joka voi rauhoittaa meitä!”
”Kaiketiki”, – arveli poika harmonion luona – ”on lisättävä: ei minulla mitään puutu, jos uskon. Ilman uskoa ei ole luottamusta Herraan”.
”Kuinka suloista” – lausui kuvernöörin sointuisa ääni hiljaa ja juhlallisesti – ”että Jesus seisoo toisella puolella kuoleman synkkää merta. Hän on ojentava kätensä meille; eikä meillä mitään puutu edes kuoleman kovalla heitellä!”
”Tämä lause” – jatkoi silkkiin puettu rikas nainen Chicagosta, ”on aina muistuttanut minulle lausetta ”kaikki teidän murheenne pankaa Hänen päällensä. Hän pitää murheen teistä”. Ne lauseet käyvät ikäänkuin käsitysten ja muodostavat toivon vahvat vitjat, joilla väsyneet, raskautetut sydämemme tulevat vedetyiksi Hänen luokseen, joka on paimenemme ja turvamme”.
Näin jatkettiin yhtä mittaa, kunnes otettiin toinen lause. Vastaukset olivat enimmäkseen sisältörikkaita, toiset, mutta ei monet, tyhjänpuolisia. Kaikki läsnä olevat seurasivat tarkkaan ja hartaasti, vaikka useimmat jo samana päivänä olivat käyneet kahdella tahi useammalla luokalla, kuulleet esitelmää ja ottaneet osaa kahteen jumalanpalvelukseen ja vaikka seuraavinakin päivinä oli yhtä rasittava työ edessä.
Kun ihmetteli sitä että kestivät kaikkea tätä, näyttivät he aivan hämmästyneiltä. ”Kaikkeako tätä? Mutta eihän tämä ole ensinkään paljo. Olisitte edes Chatauquassa!”
Väliaikoina käveltiin ahkeraa metsässä ja nuoriso pelasi lawn-tennis’iä, krokkettia ja boccia. Siellä oli koko kiehkurainen nuoria iloisia tyttöjä, joiden hilpeä nauru kuului yli ruohokenttien ja heidän punaiset päähineensä vilahtivat esiin siellä täällä puiden välistä. Ei täällä suinkaan ikävää ollut, vaikka miltei joka askeleella sai osalleen raittiutta eikä väkijuomia luultavasti olisi saanut koko paikkakunnalla, vaikka olisi niistä maksanut saman painon kiiltävää kultaa. Paikka on yksinäinen ja ravintola siellä on raittiusravintola.
Ei elämä Lake Bluffissa kuitenkaan voi miellyttää muita kuin niitä, jotka amerikalaisten tavoin voivat mahdottomissa määrin vastaanottaa ja sulattaa hengellistä ravintoa. Niille, jotta tätä eivät voi, muuttuu Lake Bluff pahaksi piinapaikaksi, huolimatta sen sinilaineista ja ruusunhohteesta, sen yksinäisistä metsistä, sievistä tyttösistä ja linnun liverryksistä.
(Aamunairut.)