Kesyttymätön villipeto

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kesyttymätön villipeto.

Kirjoittanut Émile Zola


Kun leijona ja hyena eläintarhassa, kuten tavallista, olivat nauttineet vankan aamiaisensa, niin ne varhain eräänä aamuna sattuivat pääsemään kenenkään aavistamatta häkeistään karkuun; sillä aivan sattumalta oli niiden hoitaja unohtanut sulkemasta häkkejä niin tarkoin kuin säännöissä määrätään. Molemmista tuntui tämä odottamattoman hupaiselta, ja kun he tapasivat toisensa kävellessään tyhjiä lehtokujia, niin heistä tuli heti ystävykset. Vähän aikaa ympäriinsä kulottua leijona virkkoi:

– Totta totisesti liian suurta melua ovat pitäneet tämmöisen paikan vapaudesta, ja mikä tässä tarhassa on kaunista, sitä en käsitä, vaikka pääni menisi. Annetaan palttua ikävälle kodillemme ja lähdetään katselemaan miltä ihmisten elantopaikat näyttävät.

– Minun on jo kauan tehnyt mieleni nähdä ihmishäkkejä, ja tarkkaan katsoen vaatii tavallinen kohteliaisuuskin, että vuorostamme käymme noiden kaksijalkaisten luona, jotka ovat lukemattomia kertoja käyneet meitä tervehtimässä.

Samassa alkoi kuulua heidän korviinsa hälinää ja melua Pariisista, joka juuri oli heräämäisillään. Suuren kaupungin milloin rätisevät ja korvia särkevät, milloin kumeat ja moniväriset äänet pelästyttivät hyenaa.

– Hyvä Jumala, mutisi hän epäröivänä. Enpä minä taida viitsiä lähteä tänään kävelylle. Kuulkaahan, millaista melua pitävät ihmisilmoilla; mahtavat toisiaan ahmia. Ihan ne ovat mielettömiä raivosta, ei ne muutoin tuolla lailla rähisisi ja haukkuisi.

– Kamalata melua tosiaankin pitävät, vastasi leijona, mutta ehkäpä menaserianomistaja ja ihmiskesyttäjät käyttävät piiskoja, niin että loppupäivän pysyvät rauhassa.

Mutta sillävälin kävi suurkaupungista tuleva melu yhä pahemmaksi, joka minuutti, niin että hyena joutui hirveän pelon valtaan.

– Tokkohan on viisasta niiden joukkoon lähteä? kysyi se.

– Huh! sanoi leijona avaten hirmuisen kitansa, niin että kieli näkyi kokonaan; eivät meitä syö suuhunsa. Sitä suuremmalla syyllä voimme otaksua, ettei meitä kukaan huomaa, jos he kuten luulette ovat tappelun touhussa, ja sillä välin kun he toisiaan kurkusta nutistavat, on meillä sen parempi tilaisuus tehdä havaintojamme.

Kun molemmat ystävämme tulivat kaupunkiin, niin ne pysyttelivät mikäli mahdollista talojen varjossa ja karttoivat joutumasta tekemisiin sekä ihmisten että eläinten kanssa, mutta äkkiä tuli suuri ihmisjoukko katua pitkin vetäen heidät mukaansa kuin hyökyaalto. Mutta leijona ei välittänyt vähääkään asiasta, kuten se edeltäpäin oli päättänyt.

Puolen tunnin kuluttua olivat eläimet ison torin laidassa, mikä oli täpötäynnä miehiä ja naisia, jotka juttelivat ja tunkeilivat. Torin keskellä oli punaisesta puusta laitettu mestauslava, ja siihen pälyivät kaikki ikävöiden.

– Kuulkaapa, sanoi leijona, kaiketi tuo on ruokapöytä, josta kaikille noille ihmisille tarjotaan aamiaista; sillä katseista päättäen heillä näkyy olevan kova nälkä. Mutta kovinpa on pöytä pieni noin pienelle joukolle.

Samassa kun leijona lopetti puheensa, kuului väkijoukosta ulvontaa – ilon ilmauksia, rääkynää ja eläköönhuutoja.

– Niille käypi lihan haju, ja sitä kyllä on noissa vaunuissa, jotka tuolla semmoista kyytiä tulevat, sanoi Leo.

Vaunujen ovi avattiin ja jotkut miehet kiskoivat ulos jonkun toisen, jonka veivät mestauslavalle lyödäkseen taitavasti häneltä pään poikki. Sitte heittävät hengettömän ruumiin toisiin vaunuihin ja ajoivat ne pois, arvattavasti suojellakseen sitä ahneelta roskaväeltä, joka päästi ilmoille tuhansista kurkuista lähtevän ulvonnan.

Leijona tunsi pettyneensä toiveissaan.

– Mieletöntä, huudahti se, laittavat aamiaisen valmiiksi ja sitten lennättävät sen pois!

Mutta hyenaa värisytti.

– Kamalata! sanoi se. Tappavat vertaisiaan suotta syyttä; sillä mitäpä hänestä tappamaan, kun ei kerran nälkä käskenyt? Kunpa olisin pysynyt kotona häkissäni!

Täältä leijona ja hyena menivät virtaa kohti ja tulivat Notre Damen kirkolle, minkä takaa huomasivat pitkän, matalan rakennuksen, mihin solui virtanaan väkeä. Leijona luuli sitä jonkunlaiseksi eläinnäyttelyksi ja ihmetteli minkä vuoksi kaikki pääsivät sisään ilman pääsymaksua; mutta sisään he menivät kuitenkin.

Pitkille marmoritiskille ladottuina he näkivät tusinoittain ihmisruumiita lepäävän ojollaan kalpein väristynein kasvoin. Vaikkei näky lähimainkaan ollut miellyttävä, niin katselijat katsoivat ruumiita niinkuin mitä muuta jokapäiväistä tahansa. Pariisilaiset ovat, kuten tiedätte, ennen kaikkea uteliaita, eikä mikään, joka herättää heissä uteliaisuutta, ole heistä pelottavaa.

– No enkö minä jo sanonut, kuiskasi hyena; huvikseen ne vain murhia tekevät eikä nälän pakosta. Näyttääpä siltä kuin antaisivat tuhansien ihmisten kuolla nälkään.

Ulos tultuaan he sattumalta kulkivat suuren teurastajanmyymälän ohi, niissä satoja eläinten ruumiita riippui teräskotikuissa ympäri seiniä veren tippuessa niistä ja kokoontuessa pieniin kivilattian ojanteihin. Vaikka täälläkin oli kuolema raivonnut, oli salissa kuitenkin iloisempi sävy.

– Täältä, sanoi leijona, ne hakevat ruokaa; täällä on niin viljalti lihaa, että voisivat antaa koko meidän joukollemme eläintarhassa neljä vankkaa veroa päivässä kuukauden ajan. Mutta taitavatpa olla aika ahmatteja vai mitä?

Hyena, joka kuten olemme maininneet, oli nauttinut lujan murkinan, kohautti vain pitkiä harteitaan.

– Kuinka kumman tavalla, vastasi se, saattaa katsella moisia joukkomurhia ja säilyttää ruokahalunsa! Eipä mikään ihme, jatkoi se sitte, jos ihmiset pelkäävät toisiaan. Katsokaapa vaan noita jykeviä ovia ja vielä jykevämpiä rautatankoja! Ihmismaailman asukkaat näyttävät pysyttelevän erossa toisistaan puu-, kivi- ja rautaseinien avulla. Ja katsokaapa vaan noita aseellisia olentoja, joita seisoo joka kadun kulmalla, mestari Leo! Ne kuulema pitävät yllä järjestystä. Ajatelkaas vain, pitää toisiaan aisoissa murha-ase kynsissä! Ei totisesti näytä siltä, että ihmiset olisivat julmimpia ja nurjimpia kaikista eläimistä. Ja oletteko huomanneet noita pahalta löyhkäviä häkkejä, joita nimitetään ”kahviloiksi”, jotka reunustavat katuja joka puolelta? Minä tarkastelin useita niistä lähempää ja näin joukon miehiä ja naisia, jotka joivat jotain punasta lasista. Se oli veren näköistä, ja kaiketi se sitä olikin, koska muutamia lasia tyhjennettyä juojat valtasi jonkinlainen murhanhalu – kirkuivat ja uhkailivat toisiaan ja viimein iskivät kiinni. Joku löi maljansa naapurinsa päähän, toinen käytti etukäpäläänsä aseenaan ja joku toinen takajalkaansa. Toiset tarttuivat puukkoihin, revolvereihin tai keppeihin, mutta ei ainoallakaan ollut piiskaa. Siitä minä päätän, etteivät ne olleet eläintenkesyttäjiä, jotka olisivat toisia kurittaneet.

Hyenan puhuessa oli leijona vaipunut ajatuksiinsa.

– Nyt ymmärrän, sanoi se viimein miettivästi, mikä tarkoitus tuolla leveällä virralla on, joka jakaa heidän häkkinsä kahteen osaan. Ne taitavat nimittää sitä Seineksi. Sitä käytetään häkkien puhdistamiseen ja kulettamaan pois liikaa verta. Ihmiset kai olivat kaivaneet sen kulkutautien suojaksi ja sopiihan siihen heittää myös murhattujen ruumiit.

– Elkää menkö enää sillan yli, keskeytti hyena; olemme jo mielestäni nähneet tarpeeksi. – Käännymme kotiin, mestari Leo; sitä pyydän.

Mutta leijona piti velvollisuutenaan nähdä koko eläinnäyttelyn, ja kauheasti väristen tuli hyena perästä, joka ei uskaltanut yksin kotiin. Mutta kun he tulivat portille, niin se houkutteli leijonan olemaan sisään menemättä.

– Tämä mahtaa olla niiden teurastushuone, sanoi se; kuulkaapa, kun kiljuvat kuin mielipuolet! Kuunnelkaahan, niin kuulette kuolevien korinaa ja kirkunaa ja pääteurastajan riemuitsevaa rähinää. Tästä laitoksesta teurastajain puodit kai saavat lihansa.

Leijona oli nyt taipuvainen lähtemään paluumatkalle.

– Olisipa pitänyt ottaa varteen melu, minkä tänä aamuna Pariisista kuulin. Riennetään kotiin!

Kun he juosta hölkyttivät talorivien ohi, niin kumeata sorinaa alkoi kuulua ilmassa. Se tuntui tulevan suunnattoman ihmishäkin toisesta päästä ja levisi pian yli koko kaupungin. Myymälän omistajat riensivät sulkemaan puotejansa sekä telkemään ikkunoita ja ovia, kun hätäkello alkoi soida ikäänkuin verilöylyn merkkinä. Aseellisia miehiä pujahti esiin joka paikasta ja syöksyi pitkin katuja ajaen kaikkia edessään, lyöden säpäleiksi vaunuja sekä kaivaen katukivitystä rakentaakseen katusulkuja Pariisin mahtavan äänen valjetessa ja lyijynraskaan hiljaisuuden syntyessä.

Lopulta ihmiseläin rupesi seuraamaan veljensä tapaa ja alkoi kulkea neljällä raajalla. Se pysyttelihe talojen ja muurien suojassa, kyyristyi ja hiivi askel askeleelta. Nenällään nuuhkien saalista ja silmät päilyen joka taholle se seisoi valmiina heittäytymään uhrinsa niskaan.

Ja se loikkasi eteenpäin – sadat, jopa tuhannetkin samoin. Ja sitte alkoivat kivärit paukkua joka taholla tykkien jyrinän säestäminä.

Verta juoksi virtanaan, ja ruumiit viruivat kasvot verilätäköissä. Leveä virta tuli täyteen ruumiita ja värjäytyi punaiseksi niiden verestä, samalla kuin ihmisten asuinpaikka muuttui taistelukentäksi, ja parasta ampujaa – sitä, joka tappoi enimmän – nimitettiin parhaaksi mieheksi.

Kun leijona ja hyena olivat katselleet taistelua muutamia minuutteja, niin he päättivät juosta tiehensä.

– Sanokoot kernaasti minua pelkuriksi, lausui leijona; mutta mielelläni tunnustan, että noiden miesmurhaajain julmuus tuntuu minusta liialliselta. Tästä lähtien ei mikään maailmassa saa minua häkistäni lähtemään. Leijonalla, jolla on vähänkään kunnioitusta itseään kohtaan, ei ole mitään haettavaa ihmisten ilmoilta.

Kun he onnellisesti olivat tulleet häkkeihinsä, näki leijona hyenan nuuhkivan ja tarkoin tutkivan rautaristikkoa, joka ympäröi hänen kotiaan.

– Mitä te hommaatte? kysyi leijona, joka äänetönnä oli katsellut tätä hetkisen.

– Tarkastan, vastasi hyena, ovatko nämä rautatangot kylliksi lujat estämään ihmisiä, jos niille pistäisi päähän tulla tänne, sittekuin ovat tappaneet kaikki toverinsa.


Lähde: Työmies 4.3.1902.